Dobermann Pedigrees
Palveluskoirien jalostuksestamme
© Anne
Lähtiessämme luomaan pientä katsausta siihen, mitä palveluskoirien työsaralla kuluneiden kymmenen vuoden aikana on saatu aikaan, joudumme pakostakin toteamaan, ettei tehty työ ja saavutukset vastaa läheskään sitä, mitä taipaleelle lähdettäessä toivottiin. Monessa kohdassa - tekisi tosiaan mieli sanoa jokaisessa - on havaittavissa epäyhtenäisyyttä ja määrätietoisesti asetettuun tavoitteeseen johdonmukaisesti pyrkivän toiminnan puutetta. Innostusta on tosin esiintynyt, paljonkin antaumuksella työhönsä uhrautuvaa innostusta, mutta otteet ovat liian usein sittenkin osoittautuneet varsin heikoksi ja lamaannus on ollut seurauksena. Tähdenlentona on syntynyt palveluskoirayhdistyksiä, jotka suurella ponnella ovat saavutuksilla koristelleet työnsä alkua, mutta loppu on sitten muodostunut sellaiseksi, ettei alkuunkaan kiitosta ansaitse. Tämän tapaiset ilmiöt palveluskoira-alalla eivät kuitenkaan ole ominaisia vain viimeiselle kymmenelle vuodelle, vaan sama ilmiö on tällä alalla ollut havaittavissa pitkin sitä 25 vuoden pituista taivalta, minkä palveluskoiratyö pian tulee maassamme suorittaneeksi. Ne jotka ovat olleet mukana tällä taipaleella sen alkuvaiheista lähtien, ovat monesti joutuneet toteamaan, ettei palveluskoira-asia ole saanut osakseen sitä ymmärtämystä, minkä se olisi ansainnut. Ehkäpä juuri tässä samoin kuin siinä, ettei palveluskoira-aate ole kyennyt sanottavasti tunkeutumaan sellaisiin piireihin, missä pysyvien kennelien luominen olisi ollut mahdollista, ovat syyt löydettävissä tähän kehityksen epätasaisuuteen ja epätyydyttävyyteen.

Maamme parhaimpia Airedalenterrierejä muotovaliot SA Timo 2009/III, om. hra K. Tähtinen, Helsinki, (vas.) ja Edmundtopp Kettie 4274/V, om hra O. Ruusunen, Helsinki.

Nyt suurten juhlallisuuksien aattona ei kuitenkaan ole paikallaan lähteä tarkastelemaan näitä työsarkamme negatiivisia puolia, vaan päinvastoin on meidän kiinnitettävä huomiomme vain siihen, mikä on positiivista, siihen, mitä meillä nyt on ja mihin voimme rakentaa.

Sota, johon syksyllä 1939 jouduimme, on tietysti hyvin suuressa määrin vaikuttanut juuri palveluskoiratyöhön, ehkä vielä enemmänkin kuin muuhun sodanaikaiseen kenneltyöhön. Tätä seikkaa emme tietenkään saa unohtaa, kun tarkastelemme kuluneiden vuosien toimintaa. Miten suuri tämä sodan vaikutus työhömme on ollut, on mahdotonta määritellä, mutta kun otamme huomioon, että juuri palveluskoira-alan työntekijät melkein kauttaaltaan olivat sellaisia, jotka joutuivat puolustustehtäviin, on ilmeistä, että tämä seikka ratkaisevasti vaikutti työmme tuloksiin. Rintamalla tosin tehtiin käytännöllistä palveluskoiratyötä, mutta se ei vienyt asiaa eteenpäin, niin että se olisi näkynyt kotirintamalla, missä työ pakostakin muodostui täydennyksen hankkimiseksi menetetyn tai loppuunkulutetun tilalle. Sota on vielä liian lähellä voidaksemme saada selviä kuvia siitä panoksesta, minkä palveluskoiramme pystyivät puolustusvoimien käytössä antamaan, mutta niistä niukoista selostuksista päättäen, joita toistaiseksi on tullut julkisuuteen, näyttää siltä, kuin tämä panos ei olisi ollut aivan merkityksetön. Merkityksettömyydestä tässä ei ole oikeastaan oikeus puhua, sillä vaikkapa koiramme antamallaan avulla eivät olisikaan saaneet muuta aikaan kuin jonkun sotilaamme hengen säilymisen, riittää tämä antamaan työllemme merkityksensä. Se, mitä palvelukoira taistelevalle armeijalle voi antaa, ei myöskään ole sen ainoa tehtävä. Palveluskoiralla on muitakin tehtäviä: olla rauhanaikaisen yhteiskuntamme palveluksessa poliisikoirana ja vartiokoirana sekä varsin tärkeässä tehtävässä opaskoirana ja lopuksi vielä palveluskoiraväen kennelharrastuksen kohteena, arkipäivän työnaherruksen virkistäjänä työn lomassa sekä palveluskoiramiehen uskollisena ystävänä. Viimeksi mainitut kolme seikkaa ovat mielestämme niin tärkeitä, ettei niitä voi sivuuttaa, jos tahdomme jatkuvasti saada palveluskoiria tositärkeitä tehtäviä varten.

Kuten tunnettua on palveluskoirarotuja kuusi, nimittäin airedalenterrieri, bokseri, dobermannin pinseri, rottweileri, suursnautseri ja Saksan paimenkoira. Näistä on viimeksi mainittu siinä määrin saavuttanut valta-aseman, että palveluskoiraharrastus ja harrastus Saksan paimenkoiraa kohtaan melkeinpä menevät yhteen. Näin on meillä Suomessa. Mutta kun pidämme tätä heikkoutena asiaa kennelmielessä ajatellen, on syytä tarkastelussamme asettaa muut palveluskoirarodut etualalle ja vasta viimeksi käydä käsiksi Saksan paimenkoiraan.

Airedalenterrieri juontaa alkujuurensa Englannista, kuten nimestäkin voidaan päättää. Sieltä se on levinnyt kaikkiin maanosiin. Viime maailmansodan aikana sitä käytettiin viesti- ja lääkintäkoiran; ensiksi mainitussa tehtävässä sen muutamat edustajat ovat meidänkin sodissamme kunnostautuneet. Maailmansodan jälkeen airedalen merkitys suoranaisena palveluskoirana näyttää taantuneen, ja se on siirtynyt suoranaisten seurakoirien joukkoon. Niinpä Suomen Kennelklubi jo vuosia sitten poisti rodun palveluskoirarotujen joukosta, ja samoin tehtiin Ruotsissa viime vuonna. Suomen Kennel-Liitto pitää sitä edelleen palveluskoirana, jollaisena se toivottavasti saa pysyäkin, kun sen kohtalo tässä suhteessa tulee pohdinnan alaiseksi yhteistyötä Suomen Kennel-Liiton ja Suomen Kennelklubin välillä toteutettaessa. Valitettavasti ei meillä tätä kirjoittaessamme ole käytettävänä tietoja Suomen Kennel-Liiton IX rotukirjasta, joten emme voi antaa aivan täsmällisiä tietoja siitä, missä määrin airedalenterrierejä on näiden kymmenen vuoden aikana rotukirjoihin merkitty. Rotukirjan kahdeksassa ensimmäisessä niteessä on tätä rotua kaikkiaan 29, ja näistä on näyttelyssä palkittu 14 ja kokeissa 2. Rekisteröityjä kasvattajia tällä rodulla on vain yksi, nimittäin kapteeni E. Natunen, jonka kasvattajanimi on Edmundtopp. Liiton ulkopuolella, paitsi SA-kenneliä, saanemme mainita toisen tämän rodun kasvattajan, hra V. Kosken, Helsingistä, North Light kennelin, jonka kasvatteja rotukirjoissa esiintyy.

Airedalenterrieri on joustavan jäntevä ja voimakas. Ruumis on neliömäinen ja hyvin sopusuhtainen. Sen karvapeite suojelee sitä hyvin meidänkin ilmastossamme, ja ne palveluskoiramiehet, jotka muistavat airedalenterrierit viestikoiraradoiltamme, tietävät, että se on nopea viestinviejä. Atu SA Timo 2009/III, omistaja Kalle Tähtien, Helsinki, ja atn Edmundtopp Kettie 2474/v, omistaja hra O. Ruusuvuori, Helsinki, ovat rodun huomatuimmat edustajat meillä.

Koirien, eritoten palveluskoirien ja muiden käyttökoirien, kasvattaminen ei ole mikään helppo tehtävä. Tämän on kyllä jokainen kasvattaja saanut kokea. Suurten kennelien omistajat saavat sekä kiitosta että moitetta osakseen, useimmiten enemmän moitetta ja arvostelua kuin kiitosta. Vastuunsa tunteville kasvattajille on vain paras aineisto kyllin hyvää. Hän ei missään tapauksessa saa luottaa sattumaan ja uskoa näinkin pääsevänsä eteenpäin. Näin yksinkertaista ei kasvattamistyö ole. Päinvastoin se on tiedettä, joka vaatii paljon opiskelua ja laskelmia hyvää siitosparia valittaessa. Vaikka parastakin yrittäisi, ei ole lainkaan varmaa, että kaikista jälkeläisistä tulee sekä ulkomuodoltaan että käyttöarvoltaan hyviä. Pentueissa on aina vähemmän onnistuneitakin yksilöitä. Se, joka arvelee muuta, on vähän perillä kasvattamistyön ongelmista.

Bokseriuros Wotan von Georgsheim 699/I, om. neiti G. Wiencke, Helsinki. I v.l.näytt.

Vaikka bokseri meillä onkin palveluskoirarotu, on sitä perin vähän käytetty palveluskoirana ja siksi on hiljattain Helsingin Palveluskoiraharrastajien yhteyteen perustetulla HPH:n bokserikerholla vaativa ja vastuunalainen työ edessään.

Viime vuoden syysnäyttelyssä tämä rotu oli voimakkaasti edustettuna ja tällä rodulla on palveluskoirana epäilemättä suuret edistymismahdollisuudet.

Entä mikä bokseri on ? Mistä se on kotoisin ? Käytettävissämme olevasta kirjallisuudesta saame tietää, että bokseri on ikivanha saksalainen rotu, mihin on risteytetty buldoggi- ja bullterrieriverta. Sitä mainitaan keskiajalla käytetyn karhun ja muunkin riistan metsästykseen, mutta nyttemmin on rotu jonka muuan tunnettu saksalainen kynologi on sanonut olevan älykkäimpiä koiria, muuttunut kokonaan palveluskoiraksi.

Kuten aideralenterrieri on bokserikin meillä toistaiseksi hyvin heikosti edustettuna. Liiton rotukirjassa, VIII nide mukaan luettuna, on boksereita kaikkiaan 34, joista näyttelyissä on palkittu 19. Palveluskoirakokeissa ei niitä vielä ole lainkaan esiintynyt. Bokseriuros Hiisikorven Samu 1386/II, joka on maamme ensimmäinen sokean opaskoira, on mielestämme riittävän vakuuttavasti selventänyt tämän rodun käyttöominaisuudet ja -kelpoisuuden palveluskoirana. Bokserin aivan erikoisen vilkas temperamentti vaikeuttaa tosin sen kouluttamista, mutta tekee samalla varmaan koulutuksen mielenkiintoisemmaksi, sillä bokserilta ei tosiaankaan puutu älykkyyttä.

Dobermannin pinseri on suhteellisen nuori saksalainen rotu, joka on Saksan paimenkoiran ja sileäkarvaisen pinserin risteytystulos. Se on alunpitäen ajateltu vain palveluskoiraksi ja onkin osoittautunut olevansa aivan erikoisen sopiva poliisikoiraksi. Väitetään sen kuitenkin vaativan tavallista kokeneemman ohjaajan, joka pysty pitämään tämän erikoisen vilkkaan ja terävän koiran "aisoissa". Sen terävyys on luontainen ja sitä pidetään hyvin "älykkäänä". Vilkkaasta luonteestaan huolimatta on se helposti koulutettavissa, sillä on kaikki hyvän palveluskoiran ominaisuudet. Kuten bokserin on dobermannin pinserinkin karvapeite lyhyt ja tämä ehkä on vaikuttanut osaltaan siihen, ettei meillä näitä rotuja tähän asti mainittavasti ole ollut käytännössä. Rotukirjoissa on dobermanneja 19, joista näyttelyssä palkittuja on 11 ja kokeissa viisi. Mainittavia dobermannin pinseri-kenneleitä tai kasvattajia ei meillä toistaiseksi ole lainkaan ja näyttää melkein siltä, kuin rotu kokonaan olisi jäämässä unohduksiin.
Dobermannin pinseri-uros Joen Riku 1754/III, om. hra V. Saviander, Helsinki. I v.l. näytt. ja I v.l. kok.
Rottweileri kuuluu myöskin palveluskoiriin. Yleisesti pidetään tätä rotua suhteellisen uutena rotuna, joka on "konstruoitu" viimeisten 50 vuoden aikana, jotta palveluskoirien joukkoon saataisiin koira, mikä olisi kyllin roteva ja luonteeltaan rauhallinen. Tämä käsitys on kuitenkin aivan väärä, sillä vaikka se jo oli melkein kuollut sukupuuttoon, voimme seurata sen alkujuurta aina vanhan Rooman vallan aikoihin. Rottweileri on todennäköisesti seurannut karjan paimenkoirana Rooman voittoisia legioneja alppien yli, Rooman pyrkiessä laajentamaan maailmanvaltaansa myös germaanien alueelle, ja näin on rottweileri tullut Etelä-Saksaan. Rottweileria voimme täydellä syyllä pitää ensimmäisinä paimenkoirien joukossa; se pitää vihaisimmankin sonnin kurissa. Kun Saksan viranomaiset rupesivat kiinnittämään huomiota eri koirarotuihin ja niiden käyttöominaisuuksiin poliisikoirana, pääsi rottweileri taas harrastuksen ja huomion kohteeksi, sillä oltiin yksimielisiä siitä, että rottweilerissä oli yhdistettynä juuri niitä ominaisuuksia, mitä hyvältä poliisikoiralta vaadittiin. Rottweileriä ryhdyttiin kouluttamaan ja todettiin, ettei se ollut vaikeasti opetettavissa.

Rottweileri on suuri ja voimakas, raskasrakenteinen, mutta se ei ole millään tavoin kömpelö. Koko sen olemus uhkuu voimaa, mitä sillä tosiaan onkin. Sitä on käytetty paljon vetokoirana, ja on todettu sen pystyvän vetämään kuormaa, joka painoltaan moninkertaisesti ylittää sen oman painon. Rauhallisuus ja viisaus ovat tälle rodulle tunnusomaisia. Hyvin harvoin sattuu, että rottweileri tekisi mitään "harkitsematonta". Se on, sanalla sanoen, luotettava koira.

Rottweilerin hyvistä ominaisuuksista huolimatta on tätä rotua meillä perin vähän käytännössä. Mahdollisesti on sen lyhyt karvapeite ollut tähän syynä, mutta toisaalta tuntuu kuin sattuma sittenkin olisi syynä sen vähäiseen leviämiseen. Ensimmäiset Suomessa käytetyt poliisikoirat olivat näet Saksan paimenkoiria, ja kun nämä osoittautuivat hyviksi ja ilmastoomme sopiviksi, ei ollut syytä lähteä etsimään muita rotuja. Kun sitten sattumanvaraisesti saatiin tänne dobermannin pinsereitä, joita meillä vielä nykyään kuulee kutsuttavan "poliisikoiriksi", -ikään kuin tämä olisi jokin erityinen poliisikoirarotu - näyttää tämä riittäneen tyydyttämään poliisi- ja palveluskoiratarpeen. Ruotsissa pyrkii rottweileri nykyään voimakkaasti Saksan paimenkoiran rinnalle kaikkiin tarkoituksiin enimmin käytettynä palveluskoirana, ja aivan ilmeistä onkin, että rottweileri meilläkin ansaitsee huomiota osakseen enemmän kuin mitä sille tähän asti on annettu.

Kennel-Liiton tähänastisista rotukirjaniteistä emme löydä montakaan rottweileriä. Luku supistuu viiteen, joista neljä on näyttelypalkinnon saaneita ja yksi koepalkinnon. Rotweieri-kenneleistä ja -kasvattajista ei näin ollen lainkaan voi olla puhetta.

Tyypillinen Rottweilin koira.

Riesenschnautzer, josta aluksi saatiin suomennos jättiläis-snautseri, mutta jota nyttemmin oikeammin on ruvettu kutsumaan suur-snautseriksi, on palveluskoirien joukossa nuorin. Rotu juontaa alkujuurensa Etelä-Saksan pinsereistä. Alkuperäinen snautseri, tunnettu seurakoira sekin, oli pieni. Mutta kun rodulla oli paljon sellaisia ominaisuuksia, joita palveluskoiralta toivottiin, tahdottiin rotu saada suuremmaksi, ja tämän kehityksen tuloksena on siis suur-snautseri. Kieltämättä tällä rodulla on paljon hyviä talteen ja käyttöön otettavia ominaisuuksia, ja kun sen karvapeite lisäksi on meidänkin ilmastoomme sopivampi kuin lyhytkarvaisten rotujen, pitäisi sillä olla kehittymismahdollisuuksia meillä. Rakenteeltaan se on lähinnä dobermannin pinseriä.

Liiton rotukirjaan merkittyjen suur-snautserien alkuperää tarkastaessa käy selville, että nykyiset suur-snautserimme ovat osaksi puolustusvoimien maahan tuottamien Klaus ja Biene aus der Siemenstadin ja osaksi neiti Karin Ekholmin maahan tuottamien yksilöiden jälkeläisiä. Kalen kennel, omistaja vääpeli Eino Kalevo, Lappenrannasta, on ottanut tämän rodun kasvattajaharrastuksensa kohteeksi. Paitsi yllämainittuja puolustusvoimien ja neiti Ekholmin maahan tuottamia koiria on myös muutamia muitakin importteja ollut. Suur-snautserita on rotukirjassa 27, joista yhdeksän näyttelyissä ja kolme kokeissa palkittuja

Olemme monesti vanhojen kennelmiestenkin kuulleet kutsuvan Saksan paimenkoiraa susikoiraksi. Tämä Saksan paimenkoiran kokonaan väärä nimitys on päässyt niin leviämään, että perin usein sanomalehdissä koirien myynti-ilmoituksissa sitä nimitetään susikoiraksi. Saksan paimenkoira on juuri palveluskoirana niin suuriarvioinen, että jokaisen kennelmiehen velvollisuus mielestämme olisi aina ja joka paikassa, missä vain kuulevat rotua susikoiraksi kutsuttavan, puututtava asiaan oikaisten ja selittäen. Uskomme, että palveluskoiraväki tekee tämän kehoituksettakin.

Puhutaan tosin paljon Saksan paimenkoiran ja suden sukulaisuudesta ja siitäkin, että risteytyksiä edelleen tapahtuisi, jotta luonteen terävyys saataisiin säilytetyksi. Tällainen puhe ja tämän tapaiset käsitykset ovat aivan vääriä. Ne koeristeytykset, joita kokeneet Saksan paimenkoiran kasvattajat ja tiedemiehet tutkimusmielessä ovat tehneet, ovat päinvastoin osoittaneet, että se risteytyksen tulos, joka näin on saatu aikaan, on arka ja luihu heti ensi polvessa ja että seuraavat polvet ovat vieläkin huonompia. Susi ei tuo Saksan paimenkoiralle hyviä ominaisuuksia, mutta Saksan paimenkoiran huonot ominaisuudet eivät myöskään ole sudelta peräisin. Kun Saksanpaimenkoiran vastustajat väittävät, että rodun huonoimmat ominaisuudet ovat peräisin sudelta, ovat täysin väärässä.

Kieltämättä Saksan paimenkoirien joukossa on paljon sellaisia, joilla on perin huonoja ominaisuuksia - tämä ei kuitenkaan koske kaikkia kantoja, ei läheskään, - mutta nämä huonot ominaisuudet eivät johdu sen oletetusta sukulaisuudesta suteen tai myöhemmin muka tapahtuneista risteytyksistä, vaan syyt tähän ovat haettavissa kokonaan toisaalta.

Ensiksikin siitä, että Saksan paimenkoira viime maailmansodan jälkeen, sen silloisten yksinomaan hyvien ominaisuuksien vuoksi, äkkiä yleistyi ja tuli muotikoiraksi, jonka kysyntä kasvoi tavattomasti. Narttu kuin narttu astutettiin katsomatta lainkaan siihen, olivatko nartut sen arvoisia, että niitä siitoskoiriksi olisi saanut käyttää. Lisäksi vielä jätettiin emän imetettäväksi syntyneen pentueen kaikki pennut tarkkaamatta, oliko emä kyllin voimakas kestääkseen tällaista rasitusta ja oliko sillä tarpeeksi maitoa. Näin saivat penikat pieninä riittämättömästi ravintoa.

Koirakauppiaat, joiden ainoana tavoitteena oli mahdollisimman suuri ansio, eivät välittäneet pitää huolta siitä, saivatko penikat kasvunsa alkuaikoina riittävästi tarkoituksenmukaista ja ravitsevaa ruokaa. Näin levitettiin eläimiä, joilla ei ollut ruumiillista eikä sielullista vastustuskykyä, Rotu kävi rappeutumiselle alttiiksi.

Toisena syynä siihen huonoon maineeseen, mikä Saksan paimenkoirilla on, on se, että sitä on ymmärtämättömästi ja tyhmästi koulutettu polvesta polveen. Kunhan urheiluharrastus tähän rotuun saadaan uusiin uomiin ja Saksan paimenkoirien kouluttaminen jokamiehen vartio- ja suojelukoiraksi lopetetuksi, ei ole epäilystäkään, etteikö rotu saisi takaisin kaikki hyvät ominaisuutensa ja sen maine tulisi entiselleen. Pitäköön poliisi, jolla on siihen kokemusta ja tarvetta, koiria puolustusaseinaan rikollisia vastaan. Muille tällainen koira on liian vaarallinen.

Saksan paimenkoira on valpas, eikä siltä mitään jää huomaamatta. Jos sillä on oikea Saksan paimenkoiran luonne, on se lahjomattoman uskollinen, peloton ja rauhallinen. Se ei pure turhaan, mutta ei myöskään emmi turvautua hampaisiinsa, kun on kysymyksessä kodin tai isänmaan puolustaminen.

Kuten nimikin jo ilmaisee, on Saksan paimenkoira saksalainen rotu, joka juontaa juurensa suoraan luonnollista kehitystä kulkien - ilman minkäänlaisia rakenteellisessa mielessä alkuperäisestä poikkeavaan, määrättyyn tavoitteeseen pyrkivien risteytyksien aikaansaannoksia - niistä ensimmäisistä koirista, jotka ihminen on seuralaisikseen kesyttänyt. Saksan paimenkoira lienee maailman eniten levinnyt rotu. Kun tästä rodusta on puhe, ei voi eikä saakaan unohtaa ratsumestari v. Stephanitzin nimeä. Miehen, joka on standardisoinut rodun, perustanut rodun huoltamista ja kehittämistä varten yhdistyksen, Verein für deutsche Schäferhunde (SV), mikä myöhemmin muodostui ammattikunnaksi, pannut alulle rodun erikoiskantakirjanpidon ja kirjoittanut tästä rodusta laajan teoksen "Der deutsche Schäferhund in World und Bild", minkä veroista teosta ei millään muulla rodulla ole. Mainittuun erikoiskantakirjaan on ratsumestari v. Stephanitzin oma koira merkitty ensimmäisenä (Horand von Grafrath SZ 1).

Saksan paimenkoira esiintyy ensimmäisen kerran suomalaisessa rotukirjassa vuosilta 1905-8. Sen mukaan on maahan tuotettu spu Tussow, omistaja herra Chr. Fersner, Helsinki, ja spn Lotte von der Eilenriede, omistaja herra I. Obel, Helsinki. Lotten isänisä oli Horand von Grafrath SZ 1. Rotukirjassa vuosilta 1908-11 on jo useampia Saksan paimenkoiria mm. Helsingin poliisimestarin, ratsumestari Caloniuksen toimesta poliisilaitosta varten maahan tuodut spu Hektor von Wolmwburg ja spn Minka von Tautenburg. Sittemmin on rotu levinnyt yleisimmin käytetyksi palveluskoiraksi.

Kennel-Liiton rotukirjoista löydämme Saksan paimenkoirien kasvattajanimiä kaikkiaan 54, joista vain pieni osa on rekisteröityjä. Saksan paimenkoiria on kahdeksassa ensimmäisessä rotukirjassa 574. Nämä numerot osoittavat, miten suosituksi tämä rotu on meillä tullut ja miten vankka Saksan paimenkoirien asema palveluskoirien joukossa on.

Huomautimme jo edellä, ettei palveluskoirillamme maassamme ole ollut vakinaisia kenneleitä, jotka olisivat huolehtineet rodun kehityksestä. Tämä toteamus käy hyvin selväksi, kun tarkastellaan rotukirjoja ja niissä olevia kasvattajanimiä. Muiden palveluskoirien kuin Saksan paimenkoirien kasvattajista ei oikeastaan voi olla puhettakaan. Saksan paimenkoirienkin kasvattajat näyttävät rotukirjojen mukaan olevan aivan tilapäisesti kasvattamistehtävään antautuneita henkilöitä, jotka ovat kasvattamistyötä jaksaneet tehdä niin kauan, kuin siitosnarttuna käyttämänsä yksilö on elänyt. Monesti ei tämä ole kestänyt niinkään kauan. - Lieskaan äkillisesti leimahtavaa innostusta! Harvoja poikkeuksia tosin on, ja muutamia jonkin verran vakavampiakin kasvattajia esiintyy. Taloudellisilla tekijöillä on tietysti tässä osuutensa, se tuntuu ilmeiseltä, mutta suurin syy sittenkin lienee riittämätön harrastus.

Olisi mielenkiintoista seurata juuri Saksan paimenkoiran kasvattamistyötä aina siitä ajasta lähtien, kun rotu maahamme tuotiin, mutta kun tehtävä tässä yhteydessä menisi artikkelimme puitteiden ulkopuolelle, saanemme tyytyä vain kuluneeseen kymmenvuotiskauteen. Tältä ajalta tapaamme rotukirjoista joitakin mainitsemisen arvoisia kasvattajanimiä. Sellaisia ovat mm. yhteisöjen ja laitosten käyttämät kasvattajanimet, kuten SA, VPKL, Sota-, Ikämies- ja Koukku-, puolustusvoimien, Valtion poliisikoirakoulun, lakkautetun Sotakoirasuojeluskunnan, Ikämiessuojeluskunnan koiraosaston ja Kotkan Poliisilaitoksen kasvattajan- eli kennelnimet. Kun on kysymyksessä puolustusvoimat ja Valtion poliisikoiralaitos, jotka molemmat jatkuvasti pitävät palveluskoiria käytössä, on ilmeistä, että niiden käyttämien kasvattajannimien takana ovat todelliset kennelit sanan laajemmassa merkityksessä. Ilman muuta on myöskin selvää, että näissä kenneleissä harjoitetaan järkiperäistä siitostyötä. Samaa voimme sanoa myös Sota- ja ikämieskenneleistä, joilla molemmilla, mutta varsinkin ensiksi mainitulla, on pitkä kasvattajakausi takanaan. Vapaaehtoisina puolustusvoimiin kuuluvina järjestöinä oli näillä se etu, että siitoseläimet voivat olla hoitajiensa kotikoirina, mikä kasvattamistyössä on hyvin suuriarvoista, jopa välttämätöntä, jos mielii hyviin tuloksiin. Sota-kennel on suhteellisen pitkän toimintakautensa aikana jättänyt siinä määrin pysyviä jälkiä kasvattamistyöhön, että suorastaan voidaan puhua Sota-linjoista ja monet Sota-koirat ovat kunnostautuneet sekä näyttelyissä että koekentillä. Myös Ikämies-kennelillä on tässä suhteessa suuret ansionsa, vaikka se huomattavasti paljon nuorempana yrittäjänä tällä alalla ei ennättänyt päästä samoihin tuloksiin kuin Sota-kennel.

Saksan paimenkoira-narttu Sota-Kiri 6741/VIII, om. hra A. Salonen, Helsinki. Sotasuoritus I v.l.

Siirtyessämme sitten tarkastelemaan Saksan paimenkoirien yksityisiä kenneleitä toteamme ilmeistä epätasaisuutta. Joukossa on kasvattajia, joilla kylläkin on useita kasvattejaan rotukirjoissa, mutta jotka eivät ole päässeet mainittaviin saavutuksiin, kun taas toiset kasvattajat, joilla on vain ani harvoja kasvatteja rotukirjoissa, ovat näillä harvoillakin päässeet etualalle. Kasvattajista ja kenneleistä kirjoittaminen on hyvin arkaluontoista, sillä samoin kuin jokaisen koiranomistajan mielestä juuri hänen koiransa on maailman "paras", niin kasvattajatkin tahtovat pitää omia kasvattejaan "parhaimpina". Tämän tietäen aiomme tässä tyytyä vain ylimalkaisiin mainintoihin muutamista kasvattajista ja kenneleistä, jotka tavalla tao toisella mielestämme ovat maininnan arvoisia. Perusteena maininnan arvoon pääsemiseen voi tällöin olla jokin yksilö, joka tavalla tai toisella on kunnostautunut, kennelin laajuus, sen ikä tai jokin muu seikka, joka erottaa sen muista.

Näitä johtolankoja kulkien joudumme ensiksi mainitsemaan Norden- ja St. Ranur kennelit. Ensiksi mainittu, jossa kennelnimen etuliitteenä oli ,,von", oli herra Bruno Enroth-vainajan ja jälkimmäinen, jonka etuliitteenä ,,av", veturinkuljettaja Runar Lindrothin, Kouvolasta, kasvattajanimi. Norden kennelin huomatuin kasvatti lienee ollut spu Blixt von Norden. Usein tämä koira näyttelyissä sijoittui parhaalle palkinnoille, mutta ei kuitenkaan saanut riittävästi voittajaluokan I palkintoja champion-arvon saantia varten. Kennelin toinen huomattava yksilö on vanha sotaveteraani ja monien koekenttien sankari Myrsky-Hukka von Norden VK 496/I, omistaja Arne A. Salonen, Helsinki. Myrsky-Hukka päätti aivan hiljattain pitkän maallisen taipaleensa 15 vuoden ikäisenä, laskien väsyneen päänsä isäntänsä syliin ja siirtyi ikuisuuteen. St Ranur kennelin huomatuin yksilö on ch. Dugg av St. Ranur, joka oli kennelin siitosnarttu. Myrsky-Hukka von Nordenin ja ch. Dugg av St. Ranurin ansiosta olemme maininneet nämä kennelit, vaikka ne oikeastaan kuuluvat aikaan, joka jää artikkelimme aikapiirin ulkopuolelle. St. Ranur kennel ei ole toimintaansa jatkanut ja Norden kennelin omistaja on kuollut.

Saksan paimenkoira-narttu Burga bei der Ehrenwache 669/I, om. rva Margarita Särkkä, Helsinki. I v.l. näytt.

Kennel Jonien on maamme vanhimpia Saksan paimenkoirakenneleitä. Sen perusti eläinlääkäri Johan Brüning 1910-luvun alussa. Kennelin ensimmäisiä importteja olivat spu Robert von Martinstor ja spn Gräfin Gretel von Freistuhl. Jonien kennelin toiminta kuitenkin sittemmin keskeytyi Saksan paimenkoirien kasvattajana, mutta on se jälleen nyt aloittanut toimintansa, kun eläinlääkäri Brüningin poika, opaskoiratoimikunnan pääkouluttaja Birger Brüning tuotti maahan spn Erna von Ittertalin 5541/VII ja tuli isänsä tunnetun kennelin ja kasvattajanimen osakkaaksi. Jonien kennelin tämän uuden vaiheen kasvatteja on rotukirjoissa seitsemän yksilöä, joita kaikki on palkittu näyttelyissä.

Maamme ainoa Saksan paimenkoirien suur-kennel on Marjaniemi, omistaja rouva Marjatta Särkkä, Helsingistä. Tämän kennelin toiminta on alkanut ja kehittynyt nyt käsiteltävänä olevan 10-vuotiskauden aikana. Käyttövalio Raimo 488/I, jonka nimeen omistajatar liitti arvonimen Marjaniemen Marski, oli kennelin ensimmäinen koira. Kukapa palveluskoiramies ei muistaisi Raimoa! Varsinaisen kasvattajatyönsä aloitti rouva Särkkä vasta sitten, kun hän toi maahan siitosnartut Andra (Ami) von Ronbeckin VK 666/I ja Burga bei der Ehrenwache 669/I, joita seurasivat vuosi myöhemmin siitosurokset Dux vom Haus Ludolph 3342/IV ja Rex vom Iltiswerder 3341/IV. Nämä koirat ovat siksi tunnettuja, etteivät ne oikeastaan kaipaisi enempiä mainintoja. Burga bei der Ehrenwache oli mielestämme näistä kuitenkin aivan eri luokkaa ja niinpä olikin menetys, minkä Saksan paimenkoirakanta maassamme Burgan ennenaikaisen kuoleman kautta kärsi, aivan erikoisen raskas. Valittaen on myös todettava, että Burgan suhteellisen harvoista penikoista nyttemmin lienee elossa vain kaksi. Sen panoksen merkitystä, minkä Marjaniemen kennel arvokkaiden importtiensa kautta on antanut maamme Saksan paimenkoirakannan parantamiselle ja kehittämiselle, ei voida yliarvioida. Ellei näitä importteja olisi ollut eikä muitakaan niitä korvaavia tai vastaavia, olisi Saksan paimenkoirakantamme tätä huomattavasti köyhempi ja heikompi sen sijaan, että meillä nyt alkaa olla kantaa, jota kehtaamme näyttää kenelle hyvänsä, olkoonpa arvostelija ulkomaalainen palkintotuomari tai kotimainen, aina virheitä löytävä kriitikko.

Marjaniemen kennelin kasvatteja sen koko toiminta-ajalta on liiton rotukirjoissa 136, joista näyttelyissä on palkittu 25 ja kokeissa on sijoittunut palkinnoille kahdeksan. Numerot osoittavat kennelin laajaa toimintaa, mutta ne eivät anna oikeaa kuvaa kennelin tuotteen tasosta, sillä rotukirjoihin merkityt kasvatit eivät läheskään kaikki ole olleet mukana näyttelyissä, joten suuri osa ei lainkaan ole voinut palkintoja saadakaan. Samaa on koesaavutusten suhteen sanottava.

Saksan paimenkoira-uros Dux vom Haus Ludolph 3342/IV, om. rva Margarita Särkkä. Kolme kertaa I v.l, I s.l. näytt.

Herra G. A. Rökman, joka nyttemmin asuu Matinkylässä, on nuorimpia kasvattajiamme, Vuohilampi kennelin omistaja, käyttäen kasvattajanimenään kennelinsä omantomuotoa (Vuohilammen). Tämän kennelin ja kasvattajan mainitseminen tässä yhteydessä on paikallaan sen vuoksi, että herra Rökman on kasvattajatyöhönsä kovin innostunut ja että hänen siitosnarttunsa Tai 5548/VII on osoittautunut periyttävänsä jälkeläisiinsä aivan erikoisia käyttöominaisuuksia. Tosin kennelin tähänastiset kasvatit rakenteellisesti eivät ole olleet parhainta luokkaa. Tosi palveluskoirina ne sen sijaan ovat varmentaneet Vuohilampi kennelille harvojen kasvattajiemme joukossa. Kennelin kasvatteja on rotukirjoissa 13, joista näyttelyissä palkittu neljä ja kokeissa neljä. Saavutukset kokeissa ovat vähäiset, mutta on otettava huomioon, ettei kokeita sodan aikana ole ollut, joten koirien käyttökelpoisuus on jouduttu toteamaan puolustustehtävissä ja sieltä saadut tiedot painavat raskaasti Vuohilampi kennelin hyväksi.

Taiston kennel esiintyy ensi kerran jo vuosia sitten käsiteltävänä olevan 10-vuotiskauden alussa. Taiston on luutnantti P. Luotolan kasvattajanimi. Toistaiseksi ei tämän kennelin kasvatteja ole rotukirjoissa kuin kymmenisen kappaletta. Tämä johtuu siitä, ettei toimintaa sodan aikana ole voinut olla.

Saksan paimenkoira-narttu muoto- ja siitosvalio Dinnie von Marjaniemi LK 2183/III, om. joht. L. Öller, Helsinki. Koira on Suomen ensimmäinen siitosvalio.

Kasvattajanimi Ruija esiintyy 10-vuotiskautena melko usein rotukirjoissa ja viime vuosina on kennel Alo-Kili saanut rotukirjoihin monia kasvattejaan. Ensiksi mainittu on veturinkuljettaja V. Kauppisen ja jälkimmäinen herra Leevi Liikolan kasvattajanimi; molemmat kasvattajat ovat Kouvolasta. Näiden kasvattajien innokas toiminta Saksan paimenkoiran hyväksi oikeuttaa heille maininnan kirjoituksemme puitteissa, varsinkin kun näiden kenneleiden kasvatteja tapaamme sekä näyttelyissä että kokeissa.

Marjaniemen kasvatti, siitosvalio (mihin arvonimeen sisältyy myös muotovalio-arvo) ch Dinnie von Marjaniemi LK 2183/II on Tychoburg kennelin siitosnarttu. Tychoburg (etuliitteellä ,,von") on tämän kirjoituksen laatijan kasvattajanimi. Tychoburg kennelin kasvatteja esiintyi rotukirjoissa ensiksi 1920-luvun alussa. Kasvattamistyö keskeytyi kuitenkin ja vasta sen jälkeen kuin siitosvalio Dinnie siirtyi Tychoburg kennelin haltuun, on kennelin kasvatteja ilmaantunut rotukirjoihin. Niitä on siellä 11 yksilöä, jotka kaikki ovat näyttelyissä palkittuja. Sotasuoritustensa perusteella on seitsemän kasvattia saanut koepalkinnon.

Saksan paimenkoira-uros Into von Tychoburg 5680/VII, om. teht. E. Finne, Hyvinkää. Kolme kertaa I v.l. näytt, III av.l. sotasuoritus.

Kuten edellä on mainittu, oli rotukirjassa kaikkiaan 54 Saksan paimenkoirien kasvattajanimeä, ja on näiden kasvattajien kenneleistä tullut, toisista hyvinkin monta, toisista vain jokunen kasvatti. Ehkäpä näiden joukossa vielä olisi joitakin tai jokin kennel, josta tässä olisi pitänyt mainita. Kun rajan vetäminen mainittavien ja muiden välillä kuitenkin on perin vaikeata ja kun kaikista mainitseminen veisi liian pitkälle, saanemme lopettaa katsauksemme tähän. Toivomme ja uskomme, että tässä mainitsemattomien kennelien joukossa on monta sellaista, jotka vievät Saksan paimenkoirien kasvattamista eteenpäin ja jotka tulevat saavuttamaan tässä työssä menestystä.

Edellä on puhuttu paljon kenneleistä ja kasvattajanimistä, samoin kuin kasvattajistakin. Kun kennel, kasvattajanimi ja kasvattaja monelle koiramiehellekin näyttävät olevan käsitteitä, joitten merkitys ei ole aivan selvä, mikä ilmenee myös niistä kasvattajanimistä, joita rotukirjassa on, saanemme näistä lopuksi mainita vähäsen.

Sana ,,kennel" on englannin kieltä ja tästä kielestä se on levinnyt muihin kieliin. Saksan kieli, joka järjestelmällisesti pyrkii korvaamaan kaikki vieraskieliset sanat omilla, on ottanut käyttöön ,,Zwinger"-sanan tässä merkityksessä. Kennel merkitsee oikeastaan koirankoppia, s.o. koiran olin- ja lepopaikkaa. Tästä se on sittemmin muuttunut merkitsemään myöskin koiratarhaa ja yleensä paikkaa, laitosta tai näihin verrattavaa, jossa harjoitetaan järjestelmällisesti rotukoirien jalostusta. Englannissa, josta rotukoirien jalostus on peräisin, ovat kennelit usein suuria, montakin rakennusta käsittäviä laitoksia, ja samanlaisia kenneleitä tapaa myös muualla. Näiden rinnalla on kenneleitä, jotka ovat vain sanan ahtaimmassa merkityksessä vaatimattoman asuinhuoneen jokin nurkkaus, missä talon 4-jalkainen suosikki nukkuu ja missä se synnyttää penikkansa. Tästä huomaamme, että kennel on tavallaan hyvinkin venyvä käsite ja että se voi joissakin tapauksissa suorastaan tarkoittaa henkilöä, joka järjestelmällisesti jalostaa koiria ilman, että hänellä on edes mitään vakinaista paikkaa, missä hänen suojattinsa ovat, vaan joka sijoittaa ne kulloinkin parhaaksi katsomiinsa hoitopaikkoihin.

Kuten yleensä kaikki, minkä kanssa joudumme tekemisiin, tarvitsevat kennelitkin nimiä, jotta ne voitaisiin toisistaan erottaa, ja näin syntyvät kennelnimet.
Kennelnimiä valittaessa näyttävät suomenkieliset nimet nyttemmin selvästi pääsevän etualalle huolimatta siitä, mikä rotu on kysymyksessä olevan kennelin harrastuksen kohteena. Aikaisemmin sitä vastoin kennelnimiä valittaessa mielellään otettiin sen maan kielen mukainen nimi, mistä koirarotu oli kotoisin. Niinpä Saksan paimenkoirien kasvattaja mielellään antoi kennelilleen saksankieliseltä vaikuttavan nimen, kuten esimerkiksi ,,Jonien" , joka kasvattajanimenä käytettynä saa etuliitteeksi saksalaisen sanan ,,von" (vastaa ,,Jonien" sanan omantomuotoa). Kasvattaja on se, määräämisvallassa narttu on ennen penikoimistaan ja penikoimisen aikana ja joka valitsee siitosuroksen. Kasvattajan ei siis aina tarvitse olla nartun omistaja, eivätkä syntyneet penikat siis myöskään aina tarvitse olla kasvattajan kennelissä, jos hänellä sellainen olisi - kennel tässä otettuna sanan konkreettisessa merkityksessä - ja kuitenkin syntyneet penikat saavat kasvattajan käyttämän kasvattajan-nimen, mikä on sama kuin hänen kennelinsä nimi.

Ylläsanotusta selviää, että kennel- ja kasvattajanimen käyttö voi asiaan perehtymättömästä tuntua monimutkaiselta ja epäselvältä, ja tämä selittää osaksi sen sekamelskan, mitä usein esiintyy juuri näiden nimien suhteen. Rotukirjassa nähdään perin ,,hienolta" näyttäviä ja komealta kalskahtavia nimiä - onhan niitten joukossa niin usein aatelisarvoa muistuttava ,,von"-kin, joka ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin sitä seuraavan kennelnimen omanto-muotoa vastaava etuliite - ja siksi ei tahdota tyytyä vain yksinkertaiseen ja yhteen nimeen, kun kotiin on hankittu penikka. Keksitään jos jonkinlaisia koristuksia koiran kutsumanimen lisäksi, ja näin liitetään siihen suorastaan aivan merkityksettömiä nimiä tai ymmärtämättömyydessä toisten kasvattajanimiä. Esimerkkejä tällaisesta voi rotukirjasta löytää monia, kovin monta. Tietenkin rotukirjan pitäjä pyrkii parhaansa mukaan estämään suorastaan toisten kasvattajanimien väärinkäyttöä, mutta tarkimmastakin valvonnasta huolimatta tällaista voi tapahtua. Kun toivomme tämän kirjoituksemme joutuvan mahdollisimman monen palveluskoiramiehenkin luettavaksi, olemme tässä lopuksi tahtoneet näistä seikoista mainita, jotta käsitteet tältä kohdaltakin selviäisivät niille, jotka eivät vielä ole kennel- ja kasvattajanimien käytöstä perillä.

Palveluskoiratyö samoin kuin kenneltyö yleensä on juuri siirtymäisillään uuteen voimakkaaseen kehittymiskauteen, se on uskomme. Toivomme, että kun taas on aihetta tämäntapaisen katsauksen laatimiseen, kirjoitus silloin olisi monta vertaa laajempi sekä rotujen, kasvattajien että esitettävien numerotietojen osalta.

Leopold Öller.


ARTICLES FROM PAST

(updated 04.05.2006)

© Dobermann Pedigrees - Finland