Kaikki kasvatuspyrkimykset eivät ole vielä tähän päivään mennessä pystyneet luomaan yhtenäisyyttä ja aikaansaamaan Saksassa dobermannpinschereillemme pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä homogenista pään tyyppiä. Kun puhumme nykyään määrätystä yhtäläisyydestä, pitää se paikkansa vain ehdollisesti. syynä siihen on se, että dobermannimme on rotuna vielä liian nuori ja liian altis atavismille, joka johtaa määrittelemättömiin esivanhempiin.

Se tahti, joka rodun jalostuksessa tuli vallitsevaksi, ei suonut aikaa kiinnittää aina tyyppiin tarpeeksi huomiota. Me olimme luoneet 25 vuodessa rodun ja myöhemmät sukupolvet tulevat ehkä kadehtimaan tätä kasvatusihmettä, samalla kun se välimatka, jonka päässä he ovat meistä, sallii heidän lausua siitä selvemmin, määritellymmän tuomion. Täysin johdonmukaisesti olemme pyrkineet rakennuksen täydellisyyteen ja olemme onnistuneet nykyään aikaansaamaan paljon anatomisesti oikein rakennettuja koiria, joka ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö rakennuksessa olisi vielä paljon täydennettävää.

Dobermanni kuuluu pitkäkalloisiin rotuihin ja se pyrkii, ottaen huomioon kallon pituuden suhteen leveyteen, pitenemään, jos vain kasvattaja ymmärtää jatkuvan siitosvalinnan kautta käyttää tätä taipumusta hyväkseen. Kun dobermanni noin 30 vuotta sitten sukeltautui esiin historiansa aamuruskosta, asetettiin silloin päälle vielä hyvin vähän arvoa; uuden viehätys, sen terävät piirteet, sen värit olivat kasvattajalle ehkä määräävinä tekijöinä, sillä silloinhan ei vielä rotukirjan mukainen siitostyö ollut saanut jalansijaa.

Ensimmäisillä näkemilläni koirilla tätä rotua lienee ollut kallo, jonka pituuden suhde leveyteen saattoi olla suunnilleen sama kuin 1:0,65. 19 vuoden aikana olen mittaillut koirieni päitä. Olen ottaut mittoja vain 12-15 kuukauden ikäisistä eläimistä, koska nuorempien kallon leveys on pienempi ja vanhempien taas suurempi tavallista. Narttujen kallot ovat yleisesti kapeammat. Keskisuuruisten pään pituus suhtautui leveyteen: 1908 n. 1:0,6, 1914 n. 1:0,55, 1920 n. 1:0,5, 1922 n. 1:0,45

Tästä käy selville, että rodullamme on pyrkimys jättää perinnöksi pidemmät kallot. Tätä pyrkimystä tehostetaan vielä yleensä sillä, että siitokseen käytetään vain pitkäkalloisempia koiria. Luvut, jotka mainitsin, eivät ole mitään normeja; ne ovat valtakunnan eri osissa, jonkun yksityisen siitosuroksen vaikutusaluella, erilaiset. Niin on Pohjois-Saksassa kallon leveys suurempi ja Mainin sekä Neckarin välisellä siitosaluella kaikkein pienin. 

Pääsyynä, kuten sanottu, ovat siihen siitoseläimet, mutta ilmastollistakaan vaikutusta ei voida kieltää, joskin tutkimuksen on tässä kohtaa tultava avuksi, jotta voitaisiin saavuttaa päteviä tuloksia. Puhtaiden paksupäiden tyypistä, joiden pituuden ja leveyden suhde on 1:0,6-0,8, lienemme kaikiksi ajoiksi vapautuneet eikä kukaan palkino-tuomari voisi näyttelyssä sijoittaa tälläistä eläintä, joka merkitsee korkeata taka-askelta, palkinnonsaajien joukkoon.

Haluan heti tässä huomauttaa Prinz Modernin pääkuvan johdosta, että se esittää meille pään, jolla itse asiassa ei ole mitään yhteyttä uroksen kanssa, sillä kyseessäoleva koira oli jotain aivan toista. On ilmeistä, että kuva on voimakkaasti retusheerattu ja muodosteltu. Kaikki, jotka tunsivat Modernin, ihmettelivät sen kaunista, täyteläistä kuonoa, ja tässä näemme vastakohdan - luultavasti silloisen maun mukaan sovelletun - ja viimeksi esitettyä tyyppiä c voimakkaasti lähentelevän.

Osasto c näyttää meille puhtaan vinttikoiratyypin, joka voimakkaimmin ilmeni Leuthold von Horneggissä ja sen monissa jälkeläisissä ja joka on vaikuttanut haitallisesti siitokseemme. Tällä tyypillä täytyy yläkallon ja kuononselän viivojen leikata sillä kohtaa, jossa normaalilla dobermannilla on otsakulma. Viimemainittu jää sen takia olemattomiin ja näin syntyy periytyvä kallon epämuodostuma.

Tällainen pää on mahdollisimman kapea ja mahdollisimman pitkä, useimmiten on tyyppi yhteydessä terävän kuonon kanssa, joka edelleen kehitettynä johtaa alapuriaan (Unterbeisser) ja sitä paitsi säännöllisesti kyömynenään. Väärin sijoittuneet silmät ja kapea, vinttikoiramainen ulkonäkö kulkevat käsikädessä. Kummallista kyllä on viime vuosina tavattu tämä vika useammin nartuilla kuin uroksilla, ja ehdottomasti tulisi jokaisen tuomarin hyljätä tällaiset eläimet, olkoompa, että niillä maallikoissa olisikin vielä kannattajia.

Yhteistä on luonnollisesti mustanpunainen, sileäkarvainen pinscheri, jonka vielä nykyäänkin saattaa näyttelyssä joskus nähdä, mutta joka lienee useammin ollut kummina dobermannin kasvatukselliselle luomukselle. Voimaperäisen siitostaidon avulla on pinscheriveri nykyään melkein kokonaan hävinnyt dobermannistamme, joskin sitä on olemassa vielä vanhimmissa atavistisissa yksilöissä. - joita tapaa enää vain etäisimmissä kaupungeissa ja syrjä-seuduilla - joilla on myöskin n.s. pinscheri-ilme.

Haluamatta astua saksalasen pinscherin varpaille - se on vanha, hyvä rotu - täytyy meidän todeta, että dobermannityyppimme on kaikessa suhteessa jalostunut nopeammin, kiitos kasvattajiemme lukumäärän ja heidän pyrkimystensä saada siroutta viivoihin sekä useitten tuomariemme vaistomaisen kauneuskaipuun.

Puhuminen pinscheri-ilmeestä nykyisessä dobermannissamme olisi palautumista vanhoihin, jo kauan sitten voitettuihin siitosperiaatteisiin. Koiramme ilmeellä ei ole mitään tekemistä muiden rotujen kanssa ja me saamme olle ylpeitä sanoessamme: ,,Dobermannilla on yksinomaan ja ainoastaan dobermanni-ilme''.

Tärkeätä osaa näyttelevät silmät; ne vaikuttavat hyvin oleellisesti ilmeeseen ja tyyppiin. Liian suuret, liian ulkona tai liian syvällä olevat silmät rumentavat koiraa, samaten liian vinossa olevat. Viimemainitunlaiset tapaa melkein säännöllisesti c tyypin koirilla (siv.175) Liian vaaleat tai peto-lintumaiset silmät ovat ehdottomasti hyljättävät ja epätyypilliset, ne antavat ilmeelle jotain luotansa pois työntävää.

Julkaisemme tässä yhteydessä myöskin kuvan dobermannin kallosta. Mielenkiintoista on huomata, miten degeneratsionin kautta kallo voi huomattavasti muuttua. Jos ala-leuka on lyhyempi kuin yläleuka, niin sanotaan koiraa ala-puriaksi (Unterbeisser), päinvastaisessa tapauksessa yläpuriaksi (Ueberbeisser). Molemmat ovat karkeita virheitä. Ensimäisessä tapauksessa on eläimellä eteenpäin työntynyt kuono ja alaleuka jää heikoksi, toisessa tapauksessa tulevat alaleuan hampaat näkyviin, molemmat puutteet estävät oikean ilmeen pääsemästä oikeuksiinsa ja ovat vikoja, jotka saattavat koiran kaikkialla kilpailuissa huonoon asemaan. 

Jos nenä ja yläleuanluu ovat liian voimakkaasti ylöspäin taipuneet, niin että otsakulma sivusta katsoen häviää, muodostuu ,,kyömypää'' (kts. kuvaa c, siv.175). Poski- ja ohimoluiden voimakas esiintyminen ja vahvasti kehittyneet puremalihakset aiheuttavat koiralle ,,posket'', jotka vanhemmilla eläimillä ovat voimakkaammin havaittavissa, mutta nuoremmilla taas eivät esiinny siinä määrässä silmiin pistävinä, että se olisi virhe ja vaikuttaisi tyyppiin haitellisesti.

Korvien asento on myös usein arvostelun aiheena; liian matalalla olevat korvat saattavat päälaen näyttämään liian leveältä ja liian korkealla olevat antavat ilmeelle jossain määrin petoeläinmäisen tunnun. On vaikea antaa mitään tarkkaa sääntöä korvien välimatkan suhteen, koska tähän ovat vaikuttamassa pään kaikki mittasuhteet. 

Nenän muoto ja väri on myös usein ratkaiseva. Nenänpää, ottaen huomioon koiran ja sen pään suuruuden, ei saa olla liian leveä eikä ollenkaan ylöspäin taipunut, ja sieraimet eivät saa olla liian suuret. Perhosnenä tai lihanvärinen nenä on hyljättävä, samaten on muutenkin ankarasti pidettävä silmällä, että nenän väri vastaa koiran pohjaväriä tai että se on tummempi.

Asiantuntijan ei tule antaa houkutella itseänsä pitämään voimakkaasti riippuhuulista koiraa samana kuin täyteläisellä kuonolla varustettua, sillä terävä kuono - heikko ala- ja ylähuuli - on helposti havaittavissa ja degeneratsionin merkki.

Jos kasvattajat, palkintotuomarit ja asianharrastajat ottavat huomioon tässä annetut viittaukset ja ohjeet, voimme olla varmat siitä, että jonkun vuoden kuluttua on dobermannimme pään tyypin kehityksessä tapahtuva huomattavaa edistystä.