Ensimmäisenä importtina mainittakoon ch. Benno von Volmethal. Tällä koiralla oli kohtalainen ulkomuoto. Se oli ruskea ja arveltiin sillä olevan kaikki edellytykset hyvän veren saamiseksi jalostukseen Suomessa, mutta valitettavasti sillä oli em. vaikea hammasvika, joka luonnollisesti ehkäisi siitostyötä. Bennon isä muuten oli Saksassa Valtakunnanvoittaja.

Toisena importtina voidaan mainita Zilly von Thüringen. Tämä koira oli musta narttu ja se oli valmiiksi astutettu. Zillyn rintaperillisen Vanda van Sörnäsin ratsumestari Calonius piti itsellään. Tästä koirasta oli hänelle suurta iloa niin ulkomuodollisesti kuin luonteeltaankin. Toinen ansioitunut rodun harrastaja oli tohtori Gylling, joka omisti mm. Benno von Forsbyn. Tämä koira oli ruskea ja ulkomuodoltaan erittäin hyvä. Edelleen otti tämän rodun omakseen tehtailija Matti Pietinen Viipurista. Hänen silloisen koiransa nimi oli Harras von Forsby. Tätä Harras-koiraa käytettiin siitokseen hyvin paljon. On sanottava, että tulokset olivat melko hyviä.

Edellä mainittujen kennelharrastuksen katkaisi sota. Kesti monta vuotta ennen kuin melkein jo unholaan jäänyt rodun kehittäminen ja dobermannin-koirien harrastaminen pääsi jälleen vauhtiin. Tehtailija Pietinen jatkoi hyvällä menestyksellä siitostyötään saaden esiin monta hyvää koiraa. Kotimaisen jalostuksen ohella tuotiin Saksasta jälleen uusia koiria. Herra Ilmari Saastamoinen sai Robin Stocker-nimisen koiran kenneliinsä kantakoiraksi. Robin Stockerin jälkeläisistä tuli rodunjalostuksellisesti äärettömän hyviä siitoskoiria.

Suomen varmaan tunnetuin dobermannkasvattaja ja rodunjalostaja on ollut von Unser-Heim-kennelin omistaja arkkitehti Kaarlo Niverä. Arkkitehti Niverä omaksui verilinjan, jota hän sitten ilman minkäänlaisia sivuhyppäyksiä päättäväisesti johdatteli eteenpäin. Hän ei taipunut painostuksista huolimatta muuttamaan verilinjaansa, vaan vei johdonmukaisesti ja ankarasti läpi omat periaatteensa. Häntä ei tyydyttänyt mikään vähemmän hyvä. Hänen koiransa Lord de Borealii oli suoraan importin jälkeläinen, erittäin kaunis, aikansa parhaita koiria Suomessa. Etsiessään kuitenkin vielä parempaa hän tuotti Saksasta kaksi huippuluokan koiraa. Graf-Götz v.d. Schanzenhöhen ja ch. Niddi v.d. Schwarzwaldperlen. Näistä koirista muodostui varsinainen Unser-Heim-verilinja ja niiden jälkeläiset plivat aikansa parhaita dobermanneja. Tässä vaiheessa olisi mainittava monen hyvän koiran nimi, mutta paras niistä kaikista oli ehkä Barro v. Unser-Heim, jonka omisti tehtailija Seraidaris, Helsingissä. Barro sai sekä ulkomaisilta että kotimaisilta tuomareilta korkeat arvosanat ja kiitokset. Sen luonne oli myös mitä parhain. Suoranaisena jatkajana Unser-Heim-verlinjaan on kennelnimi Turtin, jonka omisti herra Toivo Turtiainen Tapanilassa. Hän jatkoi tiiviisti tätä linjaa sekä yritti myös hiukan toisella verilinjalla, nimittäin Edmundtopp-linjalla, jonka kasvattajanimen omisti kapt. E. Natunen ja joka oli tuonut Saksasta dobermanneja. Tämä verilinja oli siis myös saksalainen.

Dobermann-koirien kasvatusharrastuksen levitessä perustettiin Suomeen 1951 rotuyhdistys, joka sai nimen Suomen Dobermannyhdistys. Se jatkoi rodunjalostusta siltä pohjalta, mihin neljässäkymmenessä vuodessa Suomessa oli päästy. Yhdistyksen perustajina voidaan pitää insinööri Lauri Lahtista, joka keräsi rodunharrastajia yhteen, jotka henkilöt sitten muodostivat yhdistyksen. Näinä aikoina ins. Lahtinen, joka jo ennen oli ollut dobermann-harrastaja, tuotti mm. Norjasta ja Ruotsista uusia koiria. Näin vähitellen sulautui Unser-Heim-verilinjaan niin skandinaavinen kuin myöhemmin uusi saksalainenkin linja. Näiden rohkeiden toimenpiteiden ansiosta saatiin Suomeen "lisäväriä" dobermanniin, jos niin voi sanoa. Siihen saakka oli rodussa ilmennyt paljon vaaleasilmäisyyttä, hermostuneisuutta ja hinteliä yksilöitä. Skandinaavinen siitos poisti hintelyyden, ja luonnekin parantui huomattavasti. Myöhemmässä vaiheessa ins. Lahtinen tuotti Saksasta uuden äärettömän jalon koiran nimeltään Nord Germania, joka ehkä tällä hetkellä on vallitseva verilinja sangen suuressa mitassa.

Yhdistyksen toiminta-aikana on harrastajien ja kasvattajien piiri luonnollisesti jatkuvasti lisääntynyt. Vanhemmista kasvattajista mainittakoon rouva Hanna Kuosmanen, joka on saanut esiin monta hyväluonteista ja hyvärakenteista dobermannia. Samoin neiti Eeva Wreden Rabbelugn-kennelin kasvatit ovat kunniakkaasti edustaneet rotua juuri hyväluonteisuudellaan ja rakenteellisuudellaan.

Suomen dobermannyhdistyksen piirissä on tällä hetkellä monta kuulua kasvattajaa ja uusia on tulossa. Myös koirien lukumäärä on huomattavasti lisääntynyt Suomessa. Yhdistyksen toimintasuunnitelmissa on mm. pentueiden tarkkailutoiminta, jolla pyritään suojelemaan rotua huonoista siitosyksilöistä ja kehittämään tätä kaunista, jaloa palveluskoirarotua edelleen. Tuloksiakin on jo nähtävissä kilpailukentillä. Suomen mestarin arvon viestissä on saanut dobermanninkoira. Tämä rotu on yltänyt myös korkeatasoisiin tottelevaisuustuloksiin, aina käyttövalion arvoon saakka, joka arvo on jo varsin monella dobermannilla.

Dobermanninkoira on persoonallinen koira - se sanottakoon. Se vaatii - olen ehdottomasti sitä mieltä - toisenlaisia kasvatus- ja koulutusmenetelmiä kuin jotkut toiset rodut. Samoin omistajilta vaaditaan hyvää koiran tuntemusta, hyviä hermoja ja todellista kiintymystä rotuun, kun ottaa koulutuskohteekseen tämän rotuisen koiran.

Laajalti ottaen on rodunkehitys Suomessa tällä hetkellä hyvällä pohjalla. Meiltä on viime vuosina viety Ruotsiin ja Norjaan useita hyviä koiria, missä ne ovat voittaneet jo huomattavia palkintoja. Samoin omat koiramme ovat ulkomailla saavuttaneet huippusijoja tullen näyttelyn kauneimmaksi palveluskoiraksi jne. Toivokaamme, että myönteinen kehitys tarkan, varovaisen ja viisaan jalostusneuvonnan avulla jatkuisi.