Näin kirjoitti meille yhdistyksemme perustajäsen, nykyisin yhdistyksemme kunniapuheenjohtaja, insinööri Lauri Lahtinen vieraillessamme eräänä huhtikuun sunnuntaina hänen kotonaan Turussa. Henkilönä ins. Lahtinen ei lähempiä esittelyjä kaivanne, heiluttihan hän yhdistyksemme puheenjohtajan nuijaa vuoteen 1960 asti, jolloin hän luopui tästä tehtävästä muutettuaan Helsingistä Turkuun. Tuttu hahmo Lauri Lahtinen on nuoremmillekin dobermannharrastajille palveluskoirakokeiden ylituomarin tehtävissä tai kesäisissä näyttelykehissä. Palatkaamme siis yhdistyksen perustamisaikoihin.

"Dobermann on vanha palveluskoirarotu ja se oli kohotettava siihen arvoon, mikä sille kuului. Tuohon aikaan innostus oli korkealla, vaikka oli vain kourallinen harrastajia. Innostusta lisäsi se, että oli olemassa yksi valmis palveluskoira, siihen aikaan koulutettu dobermann. Tämä oli Norjasta v. 1948 tuottamani uros Rex -Boy SKL 2929, joka ystävien kesken tunnettiin paremmin nimellä "Pokke". Aloitin sen kanssa ensin viestillä, jossa sillä lienee vieläkin lyömätön ennätys 169 pistettä alokasluokassa. Myöhemmin kilpailin sen kanssa jäljillä, jossa se saavutti 21 voittajaluokan 1:stä ja kaksi kertaa se tuli SM-kilpailuissa toiseksi."

Näki, että tämä koira oli merkinnyt Lahtisen perheessä ehkä enemmän kuin mikään muu koira. Pokke oli 1½-vuotias kun se tuotiin Suomeen. Kun herra Lahtinen meni sitä noutamaan, hän tapasi koiran paksuun kettinkiin kahlittuna talon pihalta. Hän taputti koiraa ohimennen ja marssi sisälle. Talon emäntä tuli kauhuissaan vastaan ja tiedusteli, kuinka hän oli päässyt koiran ohitse, sehän oli vihainen. Eihän Lahtinen ollut osannut koiraa pelätä ja niin hän menikin ja laski sen vapaaksi. Yhdellä loikkauksella se hyppäsi ympäröivän aidan ylitse ja katosi. Lahtinen kysyi koiran nimeä ja sen saatuaan kutsui: "Boy tänne!" ja siinä samassa koira lennähti aidan yli takaisin ja tuli suoraan Lahtisen viereen. "Siitä hetkestä meidän ystävyytemme alkoi ja sitä kesti 11 vuotta eteenpäin aina Poken kuolemaan asti.". 

Dobermannyhdistyksen alkuaikoina pantiin kilpailuille tärkeämpi merkitys kuin näyttelyille. Dobermann löi pian itsensä lävitse äärettömän hyvän tottelevaisuutensa ja nopeutensa ansiosta. Joskus sattui hankaliakin tilanteita, kun joutui vetämään ihmisiä vetämällä toimintaan ja sai hakea heitä autolla mukaan tilaisuuksiin, mutta vähitellen päästiin eteenpäin niin toiminnassa kuin koirakannankin suhteen. Norjasta tuli yllättäen lahjana v. 1949 dn Luxy FHS 10/51 ja seuraavana vuonna du Lux FHS 3145/52. Nämä koirat Lahtinen lahjoitti edelleen Tauno Kyyrölle ja Sture Carlsonille. Sitten tuli Saksaasta Blitz v. Ostertor FHS 247/55 ja viimeinen, ehkä rodulle onnekkain ostos oli Nord Germania FHS 3133/56. Tämän äärettömän kauniin, jalon uroksen avulla saatiin rodun tasoa parannetuksi ja jalommaksi tähän asti vallinneesta norjalaisesta tukevahkosta tyypistä. Eipä todellakaan mennyt hukkaan se 200 000 vmk, jonka Lahtinen tästä koirasta kymmenen vuotta sitten maksoi.

Lahtisen perheessä on nykyisin vain yksi koira, 5-vuotias Pellavakasken Nappi 3823/60. Se on Nord Germanian viimeisestä pentueesta. Emänä oli Pellavakasken Epe. Tuntuu hieman oudolta tämä nykyinen hiljaiselo; onhan tämän perheen elämään 20 vuoden ajan kuulunut tiiviisti 2-3 täysikasvuista dobermannia. Yhteen aikaan niitä oli jopa neljä; vanha Pokke, Pellavakasken Pete, Pellavakasken Epe ja "Nortti". Lisäksi on maailmalle lähtenyt kymmenkunta pentuetta. Herra Lahtinen vain hymähti, kun tuli puhetta Pellavakasken kennelin tulevaisuuden näkymistä. Saapa sitten nähdä.

Kun Kennelliitto v. 1950 järjesti ensimmäiset ulkomuototuomarikurssit, oli Lasse Lahtinen myös mukana ja mikäpä muu rotu olisikaan ollut hänen ensimmäisensä kuin dobermann. Myöhemmin seurasivat myös rottweierin ja saksanpaimenkoiran ulkomuototuomarin pätevyydet. "Onhan muitakin rotuja tullut koearvostelluksi, mutta ei ole tullut anotuksi pätevyyttä. Kyllä nämä kolme jo riittävät, sillä jos liian paljon hajottaa, ei kohta tunne mitään. Mielestäni pitäisi pyrkiä vain yhden tai kahden rodun erikoistuomareihin." Tiedustelimme myös kunniapuheenjohtajan mielipidettä yhdistyksen nykyisestä toiminnasta ja sen tärkeimmistä tavoitteista. Suunnitelmallinen jalostustyö oli hänenkin mielestään ensi sijalla.

"Yhdistys on nyt päässyt siihen, johon oli ajateltu ja Teidän tehtävänne on se säilyttää ja yrittää edelleen kohottaa. Rodun taso on nyt korkeammalla kuin Ruotsissa ja Norjassa. Onpa joitakin yksilöitä, jotka pystyisivät kilpailemaan Saksassa. Kuitenkin viime aikoina on saattanut havaita suuntausta hieman liian jaloon tyyppiin. Jalostus- ja siitostominnan tehtävänä on tehdä tyyppi pikkuisen järeämmäksi, mutta ei paljon. Toivon jäsenten ja kasvattajien suhtautuvan edelleen lojaalisti yhdistyksen työhön. Jos jollakulla ei ole aivan ensiluokan koira, ei hänen pidä masentua, vaan olkoon innolla mukana. Kyllä hänen koiransa kasvaa siinä rodun tason mukana."

Haastattelumme lopuksi Lauri, palveluskoiramies, joka on itse kouluttanut useimmat koiristaan, muistutti meitä kuitenkin vakavasti: "Muistakaa aina, että dobermann on palveluskoira! Aivan yhtä tärkeätä kuin jalostustyö ulkomuodon suhteen on muistaa dobermannin palveluskoiraominaisuudet."