Suomessa mentiin jopa niin pitkälle, että henkilöt, jotka tunsin ulkonäöltä, eivät itse esittäneet koiriaan kehässä. Tämä on mielestäni paras näyttelytapa tuomarin kannalta. Silloin hänelle esitetään vieraita koiria, eikä tuomari ole näiden esittäjiä koskaan nähnyt.

Helsingissä ollessani tunsin ainoastaan yhden koiran, jonka näin vuosi sitten sen kotimaassa Ruotsissa kansainvälisessä näyttelyssä Tukholmassa. Koira oli siinämäärin hyvä, että sitä ei voinut unohtaa.

Yleisesti Suomen Kennelliiton organisaatio oli suuremmoinen. Vierailuni alkoi erään rouvan ja herran ollessa vastaanottamassa minut lentoasemalla. Hotelliin saapumiseni jälkeen minua odotti Kennelliiton ohjelmasta poiketen Kennelliiton tarjoama lounas erään toisen ulkolaisen tuomarin kanssa.

On kannattavaa katselijan tehdä vierailu suomalaiseen näyttelyn. On ihmeteltävää, kuinka paljon idealisteja työskentelee näyttelyn järjestämiseksi. Kennelliitto ilmoittaa vuosittain eri rotujärjestöille näyttelyn järjestämisestä. Näiden rotujärjestöjen puolelta hoidetaan järjestelytoimenpiteet kuten esim. koirien kopit ja kehät jne. Näyttelytoimikunta vastaa toiminnallaan näyttelyn häiriöttömästä ja tehokkaasta kulusta. Luonnollisesti on tuomarin pidettävä tiukasti kiinni aikataulusta. Minulla oli myös kunnia näyttelyn lopussa tuomita kasvattajaryhmiä. Jotain ihmeteltävää oli näytteillepanijoiden kuri ja täsmällisyys, joka tuli erikoisesti esiin kasvattajaryhmien kohdalla.

Me kaikki tiedämme, että kontaktin saaminen suurten kasvattajaryhmien kanssa on suurissa kansainvälisissä näyttelyissä aina eräs brobleema. Täällä marssivat käden viittauksella kaikki ryhmät vuorollaan hallin suureen kehään. Järjestäytyminen ja ryhmien jaottelu oli varmaan suoritettu jo ennen halliin tuloa. Siellä kilpailuun osallistujat odottivat jonkinaikaa sisäänpääsyä, enkä kuullut kenenkään purnaavan tämän odotuksen aikana.

Dobermanneja oli ilmoittautunut 55 koiraa (51 toim. huom.) lisäksi oli yksi siitosluokka ja viisi kasvattajaluokkaa arvosteltavana. Ainakin 50%:lla esitetyistä koirista olisi mahdollisuus kilpailla Saksan suurissa Näyttelyissä. Skandinaavian maissa ei tunnettu mainintoja "Vorzüglich, Schr gut" jne. Siellä tunnetaan vain 1.,2. ja 3. luokan koirat sekä arvostelematon. 1. luokan koirat vastaavat meidän laatuarvosteluasteikossa V-koiria. Mahdollisesti tähän voidaan lukea myös joitakin erittäin hyviä Sg-koiria. ". luokkaan kuuluvat Sg-koirat ja 3. luokkaan G-koirat. Suomessa kuten monissa muissa maissa arvostellaan mustat, ruskeat ja siniset koirat yhdessä. Eri luokissa jokainen 1. saanut koira tulee uudelleen arvosteltavaksi voittajaluokassa, missä määrätään sijajärjestys. Tällöin saa paras uros ja narttu CACIB:in. Uroksista sai ruskeanpunainen uros Taiston Ekke CACIB:in. Se oli todella suurenmoinen ruskea koira, jollaista harvoin olen nähnyt. Koira voisi menestyksellisesti kilpailla meidän saksalaisissa huippuluokissa. Uroksista sai vara-CACIB:in Tessis Denix. Nuorten luokan uroksista voitti Gunthersforst Dany. Nartuista sai CACIB:in Mandels Haifa ja vara-CACIB:in Carikon Arla. Nuorten luokan nartut voitti saksalaissyntyinen Ute v. Haus Jünemann.

Tuomarin tehtävä kehässä oli sanella kehäsihteerille arvostelu. Koiran arvostelusta saa yhden kappaleen koiran omistaja ja toisen näyttelytoimikunta (ensimmäisen kappaleen saa SKL, toisen rotujärjestö ja kolmannen koiran omistaja, toim.huom.). Näin jokainen näytteillepanija saa täydellisen arvostelun koirastaan välittömästi. Ihailin ensiksi koirien käyttäytymistä ja toiseksi koirien ohjausta. Luonnollisesti nuorempien näytteillepanijoiden joukossa tapahtui joitakin virheitä ohjauksessa. Kuitenkin useimmista näkyi, että he ottivat asian vakavasti ja olivat harjoitelleet koirien kanssa kehätottumusta.

Vielä jotain suomalaisille dobermannystävillemme. Kenellä, kuten hampurilaisella urheiluystävällä jo kerran oli tilaisuus jonkin aikaa keskustella suomalaisten dobermannystävien kanssa, hänelle tulee ilman muuta ajatus mieleen, millaisella innostuksella ja uhrautuvaisuudella nämä ihmiset harrastavat urheiluaan. Helsingissä näin rodun yhteisellä harjoitustunnilla 50-60 dobermannia jo iltapäivällä eräänä viikonpäivänä harjoittelevan. Tällöin sain sen käsityksen, että hyvin monet ohjaajista olivat naisia. Harjoitustunneilla jaetaan koirat 3-4 ryhmään. Jako suoritetaan koirien iän ja kehityksen mukaan. Näissä harjoituksissa työskennellään todella intensiivisesti, eikä kuten meillä näkee suurimmaksi osaksi seisottavan ja keskusteltavan ja nämä ovat oman teoriansa mukaan suuria koiran kasvattajia, mutta joista monet tuskin koskaan ovat kouluttaneet yhtään koiraa.

Minulla oli myös tilaisuus nähdä joitakin erikoiskoulutusmuotoja. Suomalaiset eivät kouluta koiriaan ainoastaan suojelukoiriksi kuten meillä yleensä on tapana. Suomessa on mm. vetokoiria, viestikoiria, opaskoiria jne. Ilmasto suo mahdollisuuden järjestää talvella suuria vetokoirakokeita. Minulle on Suomen Dobermann-yhdistyksen puolesta luvattu toimittaa joku selventävä artikkeli tästä erikoiskoulutusmuodosta. On suorastaan hämmätyttävää, millaisella ilolla dobermann tehtävästään suoriutuu ja kuinka suurta iloa ahkion näkeminen koiralle tuottaa.

Myös siitoskasvatuksessa Suomen Dobermann-yhdistyksen taholta tehdään suuria uhrauksia. Juuri hiljattain yhdistyksen puheenjohtaja lähetti narttunsa lentokoneella Saksaan astutettavaksi täällä eräällä tunnetulla urokella, vaikka se oli hänelle suuri taloudellinen uhraus. Lisäksi tuottavat monet suomalaiset dobermannihmiset materiaalia rodun kotimaasta. Erilaisia tyypejä vertailtaessa on selvästi havaittavissa rodun parantumista.

Juuri äskettäin suomalaiset dobermannystävät vierailivat venäläisessä näyttelyssä Leningradissa. Minulle luvattiin artikkeli myös tästä vierailusta.

Bundessiegernäyttelyyn 1965, joka pidetään Frankfurtissa odotetaan suurta joukkoa dobermannystäviä Suomesta.

Erikoisesti eräs asia Suomessa näyttää minusta loistavalta. Ihmiset tietävät sangen hyvin, missä heidän kasvatusvirheensä ovat, jopa nekin, joilta on virhellinen koira. Olen vakuuttunut siitä, että suomalaisista dobermanneista vielä puhutaan mailmassa, jos pidetään kiinni tämänhetkisestä linjasta.

Tämä artikkeli on julkaistu saksalaisen Die Hundeweltin heinäkuun numerossa, josta se on kirjoittajan luvalla käännetty. Samalla voimme kertoa, että kirjoituksessa mainittu vetokoiria koskeva artikkeli on lähetetty Saksaan äskettäin. Samoin on Leningradin näyttelystä kertova G. Grothen toisaalla tässä lehdessä oleva kirjoitus jo julkaistu Die Hundeweltin syyskuun numerossa.