Aloittakaamme lukumääristä; tässä yhteydessä on kuitenkin huomioitava Saksan Dobermannyhdistyksen (DV) jalostusmääräykset: kaikki pentueet on rekisteröitävä, vanhempien on oltava vähintään 18 kk, vain yksi pentue vuodessa, ei enempää kuin 8 pentua/pentue (vuoteen -75 asti vain 6 pentua)

50-luvulla rekisteröitiin noin 2000 pentua vuodessa, vuosikymmenen loppupuolella voimme havaita jyrkkää laskua, kunnes rekisteröintiluvut alkoivat nousta hitaasti vuodesta -62 aina näihin päiviin:
 
 

Kun verrataan näitä lukuja esim. saksanpaimenkoiran 30.000 pennun vuosittaiseen rekisteröintimäärään, huomataan että dobermann säilyy yhä pienen harrastajamäärän koirana, ei jokamiehen koirana. Toisaalta dobermannjalostukselle asetetaan suuria vaatimuksia; hyvää pentua joutuu odottamaan joskus jopa kaksi vuotta ja maksamaan siitä korkean hinnan, laadusta saa maksaa.

Saksassa ei ole erityisiä >>suurkasvattajia>>, minkä huomaa seuraavista luvuista käsittäen kenneleissä syntyneet pentueet:
 
 

Seuraavassa taulukossa pentujen värijakauma:
 
 

Sinisessä ei ole juuri muutoksia, turkki tavallisesti laskee laatua,. Saksalaisen dobermannmaailman tärkeimmät tittelit - Bundessieger, DV-Sieger - on usein pidätetty sinisiltä koirilta.
Ruskeiden koirien jatkuvasti kasvava suosio on liitettävissä ulkomuodon ja värin laadulliseen paranemiseen. Vuoden 1975 DV-Sieger näyttelyn BIS oli ruskea narttu, urosten paras oli myös ruskea. Väri on parhaimmilla usein todella tumma pähkinänruskea.

Sitten siirrymme todella vaikeaan kohtaan: Laatuun. Aluksi on todettava, että tyyppi on muuttunut melkein täydellisesti. Ihannetyyppinen koira vuosina 1949 - 1955 oli AJAX V.D. WERTACHBRÜCKE, jonka kuva koristi tuon ajan rotukirjojen kantta; erittäin kaunis koira jalon tyypin ihailijoille. Mutta tämä uros omasi paljon pienemmän elopainon kuin DONA V. EICHENHAIN, kansikuvatyttö vuodelta 1971! 50-luvun loppupuolelta lähtien kasvattajien tavoitteena oli voimakkuus. Syy tähän oli nähdäkseni tohtori BRÜCKNER'in raportti:

Tohtori Brückner oli II maailmansodan aikana 45.000 armeijan palveluksessa olleen koiran päällikkö. Hän oli dobermannin suuri ihailija, ja hänen mukaansa vain vankan ja voimakkaan tyypin koirat suoriutuivat tehtävistään hyvin, kun taas enemmän jaloa tyyppiä olevat koirat epäonnistuivat.

Nyt haluttiin voimaa, kasvattajat usein tuottivat koiria, joiden runko olisi ollut hyvä rottweilerille, ja omistajat, jotka halusivat esittää näyttelykehissä >>voimakkaan>> tyyppisiä dobermanneja, lihottivat koiraansa kuin syöttöporsasta.

Jalous uhrattiin >>voimalle>>. Voimakkuus oli termi, jonka kasvattajat, omistajat ja jopa tuomaritkin usein käsittävät väärin unohtaen näin GRÜNIG'in lauseet dobermannista rotuna, joka edustaa puhdasta linjakkuutta. Vuoden 1975 näyttelytulosten perusteella voi havaita, että tämä kausi on päättynyt, ei kuitenkaan ole hylätty tämän tyypin hyviä puolia.

Yleensä ottaen, siteraten brittiläisiä näyttelyvieraita, dobermannit Saksassa ja muualla Euroopassa >>ovat lyhytselkäisempiä, syvempirakenteisia, paljon voimakkaampia, värit ovat paremmat ja tyyppi on selvempi kuin englantilaisilla dobermanneilla>>. Vertailut ja arvostelut kohdistuvat yleensäkin haluttuun tyyppiin.

Luulisin, että Saksassa ei ole kovin monta kasvattajaa, joka olisi joskus lukenut MARCO BRUNS'in ja MARGARET FRASER'in kirjaa >>The Genetics of Dogs>> puhumattakaan PFAFFENBERGER'in klassikosta >>The New Knowledge of Dog Befaviour>>. Jopa TRUMLER'in kirja on melko tuntematon. GRÜNIG'in kirjan saksalainen painos (1934) on kaikkein arvokkain kirja niille dobermannharrastajille, jotka onnistuivat sen sodan aikana säilyttämään. Grünig'in kirjasta on vaadittu uusintapainosta, mutta sen määrä Saksan kirjamarkkinoille on kovin pieni, eikä Dobermann Verein'illa ole varoja (mistä seikasta Grünig itse ei olisi ollut kovin yllättynyt).

Ne huippukasvattajat, joita Saksassa on ollut ja on pitävät tietonsa ja oppinsa hyvin salassa. Saksassa ei ole edes riippumatonta koiralehteä kuten esim. >>Our Dogs>>, >>Dog World>>, missä lehdissä usein käsitellään jalostuksen ongelmia. Saksan Kennelklubin lehteä <<Unser Rassehund<< julkaisevat eri rotujärjestöt yhdessä. Siinä lehdessä Dobermannyhdistyksellä (DV) on vain neljä sivua, kun taas lukumääräisesti suurilla roduilla (saksanpaimenkoira, terrierit, saksanseisoja ym.) on omat lehtensä. Tämän tiedon puutteen seuraukset näkyvät seuraavasta taulukosta, mikä käsittää käytettyjen siitosurosten määriä:
 
 

Yleensä ottaen urokset joita ei käytetty kuin kerran tai kaksi vuodessa, eivät tuoneet mitään parannusta rotuun.
Vuoden 1975 näyttelykehissä nähtiin, mihin oli tultu. Kolmessa tärkeimmässä näyttelyssä - DV-Sieger näyttely Mannheimissa, Bundessieger näyttely Stuttgartissa, Euroopan Voittajanäyttely Essenissä - näytteilleasettajat ja tittelit jakautuivat seuraavasti:
 
 

Stuttgartissa ja Essenissä ei valittu RP-koiraa eikä parasta vastakkaista sukupuolta, mutta DV-Siegernäyttelyssä (Saksan yhdistyksen oma näyttely) RP oli hollantilainen narttu ja paras uros ranskalainen. Vuosina 1976 ja -77 ranskalaiset dobermannit olivat >>poissa pelistä>> ja hollantilaiset kasvattajat ottivat kärkipaikat - tuomareina seksalaiset erikoistuomarit!
 
 

Saksalaisen dobermannkannan rappioko? En uskoisi, sillä useimmiten voittajakoirien ja Ranskassa sekä Hollannista tuotujen koirien vanhemmat tai ainakin isovanhemmat ovat saksalaisia. Ehkä ranskalaiset ja hollantilaiset kasvattajat osaavat taitavammin käyttää koiramateriaaliaan? Ehkä saksalaiset kasvattajat harrastavat liikaa hyvän koiramateriaalin vientiä?
 

Entä sitten dobermann KÄYTTÖKOIRANA ?

Vuodesta 1972 lähtien Voittaja (Sieger) -tittelit, kansallisen ja kansainvälisen valion arvo on myönnetty vain dobermanneille, joilla on tietty koulutustaso (Sch.H. 1) Vuonna 1973 123 dobermannia ja vuonna -74 139 dobermannia läpäisi onnistuneesti ainakin yhden Sch.H. kokeen. Erityisesti korkeimman koulutusasteen Sch.H. III suorittivat koirat uusivat tämän kokeen yleensä 4-5 kertaa vuodessa. VELLO V. FÜRSTENFELD, viime vuosien paras sekä käyttö- että muotopuolen siitoskoira, läpäisi 35 kertaa Sch.H. III testin, voisi jopa ihmetellä, miten sillä oli aikaa siitoskäyttöön - Vello siitti n. 50 pentuetta.
Edellamainitusta huolimatta käyttökoiraihmiset ovat olleet ja tulevat olemaan vähemmistönä, jota ei dobermannjalostuksen nykytila tyydytä.

Vuonna 1973 kävi 172 dobermannia Sch.H. - tai jäljestyskokeessa, mukana myös epäonnistuneet, 125 näistä kuului v. 1969-71 ikäluokkaan. MUTTA näiden kolmen vuoden aikana rekisteröitiin 2352 dobermannpentua! Tulos: 5,31 % dobermanneista (jotka olivat syntyneet vv. 69-71) oli parhaassa iässään - v. 1973 - aktiivisia käyttökokeissa.

Seuraavassa taulukossa lisää lukuja:
 
 

No, käyttöpuoli ei ole jokaisen dobermannharrastajan mielenkiinnon kohde, mutta käyttökoiraihmiset ovat hyvin aktiivisia ja vaikutusvaltaisia Saksan Dobermannyhdistyksessä (DV). Omistajat, jotka eivät kouluta koiriaan ovat vähemmän kunnioitettuja.

Käyttökoiraharrastajien näkökulmasta kasvattajat ovat syyllisiä siihen, että dobermannien työskentelykyky, käyttökoira-arvo, on pienentynyt. >>Käyttökoira>> - mitä sillä tarkoitetaan? Palvelua poliisikoirana tai sotakoirana? Ei lainkaan, niillä kentillä on saksanpaimenkoira hallitsevana (jopa siksi, että niitä saa halvalla). Dobermannilla käyttökoirana tarkoitetaan työskentelyä koulutuskentillä sekä kilpailemista palvaluskoirakokeissa.

Yleensä ottaen ei ole valitettu dobermannin kyvystä jäljestää tai suoriutua tottelevaisuudesta. Kysymys on taistelutahdon puutteesta, siitä pienestä halusta käyttää leukojaan ja purra, mikä puute on aiheuttanut >>hyökkäyksen>> kasvattajia vastaan.

Saksalaisessa Sch.H. kokeessa koiran on vastattava välittömästi maalimiehen hyökkäykseen ja pysyttävä tiukasti kiinni hihassa, vaikka sitä lyödään kahdesti kepillä. Jos koira luovuttaa, sillä ei ole juuri suuriakaan mahdollisuuksia suoriutua kokeesta hyväksytysti, vaikka saisi täydet pisteet jäljestyksessä ja tottelevaisuudessa. ROHKEUS, KOVUUS ja VALMIUS HYÖKÄTÄ EPÄRÖIMÄTTÄ ovat luonteenpiirteitä, jotka ovat välttämättömiä.

Tiedän, että näiden luonteenpiirteiden välttämättömyydestä ollaan montaa eri mieltä, enkä ala kiistellä niistä. MUTTA henkilökohtainen kokemukseni on, että dobermann, joka on huippu suojelukoira, osaa olla myös hyvin ystävällinen ja avoin kaikenlaisille ihmisille. Vihainen koira on yleensä pelkopuria ja siksi kykenemätön suoriutumaan Sch.H. kokeesta. Saksalaisilla käyttökoiraihmisillä on vankka vakaumus siitä, että koira kykenee erottamaan tahattoman uhan ja todellisen uhkauksen.

Oli miten oli, paljon valitetaan nykyisen luonteenpiirteiden tarpeellisuudesta koskien palveluskoiraharrastusta. Jotta käyttökoiraominaisuudet, erit. rohkeus ja >>pureminen>>, saataisiin paremmin testatuksi, kehitettiin v. 1975 uudet säännöt jalostustarkastuksiin. Ulkomuodon ja luonteen arviointi oli tarpeellista jo vuosia aikaisemmin, mutta vaatimukset eivät olleet kummoisia: koira ja ohjaaja kulkivat liikkuvan ihmisryhmän läpi; tällä testattiin rauhallisuutta, sitten hihnassa ohjaajan kanssa kulkevaan koiraan kohdistettiin äkkinäinen hyökkäys. Jos koira osoitti agressiivisuutta, se luokiteltiin 1A, jos se oli välinpitämätön, luokkaan 1B, jos koira osoitti pelkoa, koe hylättiin. Mutta yleensä tuomarit olivat liian helläkätisiä niin että hyvin harvoin dobermanni pidätettiin jalostuksesta luonteen heikkouden takia.

Uusi sääntö: Kun maalimies on uhannut koiraa, hän yrittää paeta ja koiran (hihnassa) on estettävä pako ja purtava. Sitten maalimies juoksee karkuun ja koiran (nyt vapaa) on itsenäisesti lähdettävä perään - maalimies kääntyy äkkiä ja syöksyy uhkaavin elein kohti koiraa. Sch.H. I-III kokeessa koiran on epäröimättä hyökättävä ja pysyttävä kiinni hihassa irroittaen automaattisesti tai käskystä kun vastustus lakkaa. Jalostustarkastuksessa riittää, jos koira ei arkaile maalimiehen äkkiä kääntyessä ja uhatessa koiraa.

En ole samaa mieltä dobermannpiireissä liikkuvista mielipiteistä kuten esim. siitä, että miksi käyttökoiraväki ei kasvata itse koiria omiin tarkoituksiinsa. Ulkomuodon ja luonteen testauskäytäntö jakamattomana edellytyksenä koiran jalostuskäyttöön on melko vanha kaikkien käyttökoirarotujen piirissä. 70-luvun loppupuolelta tulemme näkemään, kuinka uudet säännöt ovat vaikuttaneet dobermannin luonteeseeen.

Toinen luonteentestauksen väline on >>Ankörung>> erikoisesti luonteen ja ulkomuodon arviomiseen. >>Körung>> on vapaaehtoinen, mutta käyttökoiraihmiset arvostavat titteliä >>angek. Kl. 1>> (testattu 1 lk) enemmän kuin Voittaja- tai KANS VA -arvoa. Ulkomuodon arvioinnin suorittaa Saksan Dobermannyhdistyksen (DV) puheenjohtaja tai erityinen >>pääsiitostarkastaja>>, yhdistyksen erikoisasiantuntia jalostusasioissa. Tuomari mittaa ja arvostelee koiraa n. 20-30 minuuttia. Luonnetestaajana toimii yhdistyksen käyttökoira-asiantuntia (Leistungsobmann).

Ulkomuotopuolella riittää hyväksytyksi tulemiseen keskitasoinen laatu. Vuonna 1975 vain viisi dobermannia sai arvostelun >>erinomainen>>, 19 sai arvosanan >>hyvä>>. Vuonna 1976 yksikään dobermann ei saanut arvosanaa >>erinomainen>>.

Luonnetesti - >>Ankörung>> - on kovempi kuin Sch.H. III -koe. Ensinnäkin koira ei saa osoittaa yhtään pelkoa tai hermostuneisuutta kun tuomarit koskettelevat ja mittaavat sitä melko pitkän aikaa. Sitten koiran on oltava hiljaa ammuttaessa; ohjaaja kauempana mutta näkyvissä; sitten koira ja ohjaaja kulkevat henkilöryhmän läpi eikä koira saa reagoida hermostuneesti kun sen takana kulkeva tuomari pitää meteliä ja äkkiä laukaisee mustan sateenvarjon melkein koiran yläpuolella. Hetken kuluttua koiran ohjaajaan kohdistetaan äkkinäinen hyökkäys. Nyt vapaana kulkevan koiran on purtava välittömästi, eikä se saa hellittää suojahihasta, vaikka sitä lyödään voimakkaasti kepillä. Tämä kohta eroaa vastaavasta Sch.H. I -kokeesta siinä, että lyönti on todella tuntuva ja kova nahkainen suojahiha vaatii voimakasta puremista. Maalimies vastustaa voimakkaasti hyökkäävää koiraa ja hän etenee niin, että joskus kevyempi dobermann tässä tilanteessa takajaloillaan seistessään kaatuu selälleen, mutta tällaisessa tilanteessa koiran on välittömästi hyökättävä uudelleen.

Julmaa peliä? Tarpeelistako vain James Bond'in dobermanneille? Rohkenisin olla toista mieltä. Tässä testissä luodaan tarkalleen sellainen tilanne, jossa hyökkääjä ei pelkää koiria, eikä anna periksi jos koira vähän haukkuu ja yrittää purra.

Tätä koko testiä (Ankörung) ei pidetä lainkaan helppona. Suurin osa osallistujista on läpäissyt Sch.H. III -kokeen, mutta usein yli puolet koirista epäonnistuu tässä erikoistestissä. Käyttökoiraihmiset kunnioittavat ankaria vaatimuksia tässä kokeessa. Ei ole vaikea laskea testin läpäisseiden dobermannien lukumäärää vuodesta 1971 lähtien, jolloin testi otettiin käyttöön:
 

	>>Angekört>>
1971	8
1972	6
1973	7
1975	24
1976	6

Onnistuneesti testin läpäisseen koiran on uusittava koe kahden vuoden kuluttua pitääkseen tittelin >>Angekört>>. Jos koira taas läpäisee testin, eikä sen mahdollisissa jälkeläisissä ole havaittu vakavia virheitä luonteessa eikä ulkomuodossa, saa koira tittelin >>Angekört auf lebenzeit>> - testattu eliniäkseen jalostukseen kelpaavaksi tai oikeammin erityisen suositeltavaksi. Jo pelkkä >>Angekört>> riittää, että ko. dobermann on >>erityisen>>suositeltava jalostukseen. ERO V. FRANCKENHORST ja EICK V. ESCHENHOF, ovat >>Angekört>, JAGO V. BEELEN ja BINGO V. ELLENDONK ovat myös Sch.H III koiria, esim. GUY'S HILO V. NORDEN STAMM on myös Sch.H III, mutta ei ole läpäissyt Ankörug'ia. Käänt.Huom.)

Jos pentueen isä sekä emä ovat läpäisseet Ankörung'in, tulee pentujen sukutauluihin merkintä, mikä kertoo tästä huippujalostuksesta. Tämä erikoismerkintä on paljon arvostetumpi, kuin jos pentueen vanhemmat ovat kumpikin läpäisseet >>vain>> Sch.H III kokeen, mistä myös tulee erikoismerkintä.

On kovin vaikea sanoa, kuinka paljon saksalaiseen dobermannkasvatukseen on vaikuttanut keskustelu dobermannin luonteesta, ja mitä keinoja on yritetty sen parantamiseksi. Seuraavassa taulukossa kohta A = pentueen isä ja emä ovat Sch.H. - koulutettuja, kohta B = pentueen isä tai emä on Sch.H. - koulutettu, kohta C = pentueen vanhemmilla ei ole mitään tekemistä käyttökoirapuolen kanssa:
 
 

Kun yhdistetään pentueet A ja B, numerot ja prosentit osoittavat kuinka usein edes toinen vanhemmista on osoittanut työskentelykyvykkyyttään:
 
 

1970:	120 (71,9 %)	1974:	124 (65,6 %)
1971:	121 (67,2 %)	1975:	116 (53,7 %)
1972:	120 (72,3 %)	1976:	136 (58,4 %)
1973:	105 (65,6 %)

Lukujen perusteella näkee, että kasvattajien enemmistö ei ole kovin innostunut vastaamaan haasteeseen koskien luonnetta - mikäli voidaan katsoa pentueen isän tai emän Sch.H. -tittelin vaikuttavan luonteen paranemiseen (minkä eräät huomattavat kasvattajat selvästi kiistävät).

Ei ole epäilystäkään siitä, että niillä siitosuroksilla, joilla on titteli >>Angekört>>, on kasvava vaikutus jalostuksessa. Menneinä aikoina huippusiitosurokset olivat tavallisesti Voittajia (Sieger), kun taas vv. 1973 - 1975 >>Angekört>> -tittelin omaavat koirat johtivat siitostilastoja.

No, vuoden 1973 huippu-uros VELLO V. FÜRSTENFELD oli serttivoittaja (aiemmin jo mainittu 35 x Sch.H III suorittaja), pentuesisar VILJA oli Bundessieger, veli VERRY Bundesleistungsieger (Saksan dobermannyhdistyksen palvaluskoiramestari), täysveli MECKIE V. FÜRSTENFELD Sch.H III, MIKO Sc.H I, täysisar MASCHA Sch.H III; nämä koirat olivat menestyksekkäimpiä näyttelydobermanneja 60-luvulla; Mascha v Fürstenfeld voitti 22 cacib'ia, mikä on kaikkien aikojen ennätys dobermann-nartulla, uskoisin. Vello v Fürstenfeld'in jälkeläiset ovat menestyneet niin käyttökoirana kuin näyttelykehissäkin, kuten sen sisarusten jälkeläisetkin.

Mutta vuosien 1974 ja -75 huippusiitosuros FALK V. ROTBACHTAL Sch.H III, ei ole mikään näyttelykoira, eivätkä edes sen vanhemmat ja esivanhemmat ole mitään näyttelytähtiä, kun taas eivät Vello v Fürstenfeldin vanhemmat BORDO V. FÜRSTENFELD ja Sieger CITTA V. FÜRSTENFELD olleet tekemisissä käyttöpuolen kanssa, kummatkin puhdasta näyttelykoirasukua.

On ehkä vielä aikaista kommentoida >>luonnejalostuksen>> tuloksia. Kun verrataan vanhempia ja niiden jälkeläisten tuloksia jalostustarkastuksen luonnetestissä, en ole välttynyt saamasta sitä vaikutelmaa, että ihmiset ovat usein yllättyneitä ja pettyneitä, koska ovat yliarvioineet perittyjä ominaisuuksia ja aliarvioineet ympäristön, kasvatuksen ja koulutuksen vaikutukset. >>Vuosittainen nartunomistajien kilpailu uusimmasta Voittaja (Sieger) -uroksesta (Grünig s.116) näyttää nyt muuttuneen yhdenveroiseksi sen kilpailun kanssa, mikä käydään siitosuroksesta, jolla on tittelit Sch.H III ja >>Angekört auf Lebenzeit>> ja jolla on luonne kuin LASSIE'lla ja joka puree kuin PRINZ MATZI v. GRÖNLAND ja ALARICH v. THÜRINGEN yhteensä!

Ehkä tulemme näkemään uudelleen sen vaiheen rotumme historiaa, jota Grünig kuvaili kirjassaan (s.23) vuosikymmeniä sitten. Toisaalta jalostus, joka perustuu erikoisjalostustarkastuksen läpäisseihin koiriin ja sopiviin linjasiitoksiin, on epäilemättä käyttökelpoisin keino saada halutunlaisia dobermanneja, mutta eräiden tärkeiden luonteenpiirteiden periytyminen on enemmänkin oletettu kuin todistettu asia.

Toivonkin, että vuonna 1980 ensimmäiset tilastolliset tutkimukset näistä asioista olisivat mahdollisia ja me dobermannharrastajat olisimme viisaampia.