Syntyi tavaton sekasorto. Naiset kiljuivat, miehet juoksivat tietämättä, mitä oikeastaan tehdä. Tapahtumien nopea kehitys hämmensi minut kokonaan. Vilkuilin ympärilleni löytääkseni Ballinin, samassa huomasin salaikkunan säleikön sulkeutuvan. Ballin oli siis toimistossa, juoksin portaat ylös .
- Minusta tuntuu, että olisi viisasta mennä kotiin.
- Siksikö, että joku on juonut liikaa ? Tuijotin häneen ihmeissäni. Yrittikö hän leikkiä tietämätöntä ? - Ei hän ollut humalassa, Ballin. Hän oli toinen juoksupojista ja hänet oli murhattu.
Hyvä, Ballin sanoi. - Säästyi meiltä se vaiva.
- Tapasitko heidät ? kysyin, vaikka arvasin vastauksen ilman muuta.
- En. Löysitkö Gildan ? Kun pudistin päätäni: - Löydä hänet. Vie hänet kotiin.
- Minä pysyn rinnallasi, väitin vastaan.
- Et. Tee kuten sanon. Vanhassa chemin - de - ferissä pannaan peliin joko täysi potti, tai annetaan vuoron mennä ohi, - mailmaa ei hallita siten, että annetaan vuoron mennä ohi.
Yritin vielä: - Lähdetään kotiin.
- Tuo Gilda kotiin ! Hänen äänensä oli melkein hurja ja uhkaava. - Sanoin sinulle kerran, että odotan ystäviltäni uskollisuutta. .
- Pikku ystävistä puheen ollen. . .
Lopeta ! - Ballin keskeytti. Odota minua kotona, Johnny. Ehkäpä tarvitsen tänä yönä molempia pieniä ystäviäni.
Kohautin olkapäitäni. Hän oli itsepäinen. Ei kannattanut asettua vastustamaan. Hän oli jotenkin niin poissa tolaltaan, etteivät järkipuheet tehonneet häneen.
Otin siis auton ja ajoin hotelli Centenarion edustalle, missä odotin kello kahteen. Gilda saapui täsmällisesti. Hän oli yksin, kuten olin aavistanut.
Ballin ei ollut vielä saapunut, kun tulimme kotiin. Vaieten meimme sisälle. Seurasin häntä, mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pelkäsin kuitenkin hänen karkaavan käsistäni.
Gilda oli juonut hieman liikaa jo oli omituisen kiihtyneessä mielentilassa. - Ballin oli väärässä, eikö totta ?
Kysyvä ilmeeni sai hänet jatkamaan: - Hän sanoi, että voi sulkea pois kiihtymyksen vain sulkemalla oven. Mutta eihän voi ?
- En käsitä mitä puhut. Vastasin.
- Kylläpä talossa on hiljaista, Gilda mutisi. - Täällä ei ole ketään, vain me kaksi, ymmärrätkö ?
- Mitä siitä ? sanoin aavistaen mihin hän pyrki, mutta kuvitellen, että olin kyllin vahva, että vihasin häntä tarpeeksi.
- Mainitsin vain siitä, hän vastasi. Kun katsoin häntä ihmeissäni. - Hyvää yötä, Johnny. Gilda sanoi, ja lähti yläkertaan.
Kummallista, miten pieni lause saattaa järkyttää tasapainoa. Täällä ei ole ketään, vain me kaksi. . . Mitä syviä tunteiden pyörteitä se minussa synnyttikään. Ajattelin itseäni, patoutunutta katkeruuttani Gildaa kohtaan. Ajattelin Gildaa, häikäisevän kaunista Gildaa, joka seisoi edessäni houkuttelevana, juuri sellaisena kuin hän joskus oli ollut, ennen kuin täysin tunsin hänet. Ajattelin Ballinia, joka kasinolla taisteli elämästään. Sillä tiesin, että hän kävi kamppailua elämästään. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat vaarassa, kaikki hänen unelmansa sortumassa. Hän oli menettänyt kyvyn hallita tilanteita, kyvyn pysyä kylmänä ja harkitsevana. Gilda oli siihen syypää, niin kuin hän oli ollut syypää minun sortumiseeni. Ballin ei olisi kyllin vahva heittääkseen Gildan ulos. Päätin , että minun oli se tehtävä. Minun oli toimitettava Gilda pois - Ballinin takia.
Lähdin Gildan perään ylös. Yritin tavoitella tiukkaa sävyä: - Ota arkivaatteet yllesi, lähdet täältä.
- Lähdemmekö, Johnny ? Hänen äänensä kehräsi odottavana, luuli voittaneensa minut.
- Emme me. Sinä lähdet !
Sinä vihaat minua, eikö totta , Johnny ?
Et taida aavistaakaan kuinka paljon.
- Viha on hyvin kiihottava tunne. Etkö ole huomannut sitä ? Hyvin kiihottava.
Hän lähestyi minua. En ollut odottanut näin suoranaista hyökkäystä. En ollut varuillani, ja hän pääsi kietomaan kätensä ympärilleni. Hän painautui koko voimallaan syliini ja hänen huulensa melkein koskettivat kasvojani. Hän kuiskasi: - Minäkin vihaan sinua, Johnny. Vihaan sinua niin suuresti, että luulen kuolevani siitä.
En itsekään käsittänyt, miten se tapahtui. Mutta yht'äkkiä tunsin vain Gildan sylissäni, tunsin hänen kiihkeytensä ja kaipauksensa, hänen tulisen ruumiinsa , jonka uskottomuutta vihasin, enkä välittänyt mistään muusta. Puristin hänet syliini, suutelin häntä, käyttäydyin kuin mieletön. Ja hän kuiskaten toisti korvaani: - Luulen kuolevani siitä.
Samassa makuuhuoneen ovi pamahti kiinni.
Joku oli meidän huomaamattamme ollut kynnyksellä, joku oli nähnyt meidän syleilevän. Joku - eikä se voinut olla kukaan muu kuin Ballin. Ryntäsin ovelle, Gilda perässäni. Näin Ballinin juoksevan portaita alas. Kun ehdin ulko-ovelle, saatoin vain todeta Ballinin ajavan kovaa vauhtia ohi. Portin eteen ilmestyi poliisiauto. Siinä istui Obregon. Lähdimme miltei samaan aikaan, ja aloitimme hurjan takaa-ajon. Obregon tuntui tietävän, minne Ballin oli suunnannut matkansa. Minäkin käsitin sen hetken kuluttua. Lentokentälle !
Mutta tulimme liian myöhään. Ballinin tilaama yksipaikkainen kone nousi juuri ilmaan meidän ajaessamme täyttä vauhtia kentälle. Emme voineet estää hänen pakoaan.
Seisoimme tuijottamassa valtamerelle katoavaa lentokonetta. Obregon sanoi: - Afrikka on yli kolmentuhannen mailin päässä. Hän ei selviä siitä.
Ehkei hän haluakaan, jatkoin.
Poliiseja ilmestyi kentälle. Ja nyt minulle selvisi, kuka Obregon oli. Poliisipäällikkö, mies, joka kuukausikaupalla oli yrittänyt tunkeutua tämän salaperäisen jutun jäljille.
Joku huudahti järkyttyneenä ja osoitti merelle. Näimme Ballinin lentokoneen syöksyvän alas. Olimme tyrmistyneitä. Obregon mutisi: - No niin, parempi näin. Hän murhasi saksalaisen.
Mutta kukaan meistä ei silloin vielä aavistanut Ballinin lavastaneen koko jutun. Emmekä tienneet mitkä yllätykset meitä vielä odottivat.
Ballinin testamentista selvisi, että hän oli jättänyt koko omaisuutensa Gildalle ja määrännyt minut ainoaksi testamentin toimeenpaniaksi. Niin lopulta sain nähdä nuo paperit, joista Ballin oli sanonut, että niiden avulla pystyy hallitsemaan maailmaa. En kiellä, etteikö niiden avaaminen jännittänyt mieltäni, en kiellä sitäkään, että ensin olin pettynyt. Ne eivät näyttäneet kovinkaan kummilta. Kysymyksessä oli wolframi-kaivos, muutamat patentit, tusinan verran pienyrityksiä, jotka eri puolilla maailmaa oli liitetty kiinteäksi kartelliksi Mundsonin johdolla.
Mutta sitten aloin käsittää tuollaisen ryhmityksen merkityksen, sen kyvyn laajeta. Älysin, miten se saattaa levitä ja nielaista jokaisen, joka yrittää asettua vastustamaan sitä. Totesin, miten niin oli jo tapahtunut.
Silloin päätin hoitaa asioita oman pääni mukaan. Tiesin, että minulla oli Gilda vallassani, saatoin siis tehdä mitä halusin.
Kun Mundsonin kuoleman pelästyttämät pikkuyritysten johtajat saapuivat ottamaan selvää tilanteesta, otin heidät rauhallisesti vastaan.
- Voitte palata takaisin todettuanne, että mikään ei ole muuttunut, sanoin heille selostettuani omistuksen siirtymisen Gildan haltuun. - Jatkan siitä, mihin mr Mundson lopetti.
He olivat kuitenkin levottomia. He yrittivät vapautua otteesta, jonka merkityksen he niin hyvin tajusivat. - Meistä on aina tuntunut, italialaisen liikkeen johtaja sanoi, - ettei tämän yhtymän johdon pitäisi olla yksissä käsissä.
Vastasin kylmästi: - Olen lukenut teille testamentin. Olen sen ainoa toimeenpania. Kaikki jää ennalleen.
Englantilainen vastusti: - Mrs Mundson on ainoa periä.
Mrs Munson, sanoin valittaen, - ei juuri nyt ole siinä kunnossa, että hän voisi tavata ketään. Hänen miehensä kuolema on ollut ankara isku - hyvin ankara.
Englantilainen nyrpisti epäilevänä nenäänsä, mutta etelämaalaisemmat päästivät osaaottavan huudahduksen ja nyökäyttivät päätään. Jatkoin: - Hän on pyytänyt minua edustamaan itseään täällä.
Amerikkalainen huomautti: - Mutta meillä ei ole kiirettä, voimme odottaa. Ehkäpä hän pian paranee.
Hymyilin hänelle ivallisesti ja luulenpa onnistuneeni esittämään jotakin, joka muistutti Ballinin itsevarmaa hymyä: - Ei pienintäkään mahdollisuutta. Mrs Mundson menee tänään naimisiin - minun kanssani !
Se tyrmäsi heidät.