Asuin kasinolla, huoneistossa, joka liittyi tarkkailuhuoneeseen, mistä avautui salaikkunat kumpaankin pääsaliin. Setä Pio odotti minua siellä. Heitin harmistuneena arkitakin yltäni ja potkaisin kengät jalastani. Setä Pio oli heti valmiina tuoden valkoisen frakkini esille ja kiiltonahkakengät. Hän heilutti niitä kädessään kysyen:
- Haluatteko, että panen nämä jalkaanne?
- Paljonko se maksaa? tokaisin kiusotellen.
- Pääsette vähällä. Hän laskeutui eteeni ja ryhtyi työhön.
- Tämä näkökulma on aina erikoisen edullinen. Madon silmä näkee useimmiten totuuden.
- Taidattepa olla filosofi, mutisin, mutta sisimmässäni tunsin itseni äkkiä levottomaksi. Setä Pio oli teräväpäinen ja kokenut vanhus, hänen huomiokykynsä oli ihmeellinen. Ei ollut miellyttävää tuntea, että lähistöllä liikkui joku, joka melkein saattoi luka ajatukset.
- Kuulee juoruja, ukko jatkoi. - Minun osastolleni lentävät kaikki juorut. Hän kuuluu olevan hyvin kaunis ja hyvin nuori. Ja amerikatar. Tekin olette nuori ja amerikkalainen. Ompa oleva mielenkiintoista nähdä.
Hän jutteli kuin itsekseen, huomio kokonaan kiinnittyneenä kenkiin, jotka hän auttoi jalkaani, ja kuitenkin minulla koko ajan oli tunne siitä, että hän katsoi minua suoraan silmiin.
- Ehkäpä minun pitäisi antaa teille potkut varoituksetta, sanoin, mutta setä Pio vain naurahti, ja hänen hymähtelystään tajusin, että minulla oli hänessä arvokas ystävä.
Muuan talon siviilipukuisista vartiomiehistä, Casey nimeltään , riensi luokseni. - Mr Mundson käski sanoa olevansa - heidän olevan - täällä. Sitten hän vihelsi ja kuiskasi tuttavallisesti: - Oletteko nähnyt naisen ?
Hillitsin itseni, ja Casey jäi ihmettelemään suuttunutta ilmettäni. - Mitä teinkään? hän hölmisteli setä Piolle.
Ukko hihitti. - Vihelsit, hän pilkkasi. - Minä kuulin sen.
Käänyin ja sanoin Caseylle tiukasti: - Loppujen lopuksi hän on mrs Mundson, joten harkitkaa käytöstänne. Setä Pio huomautti ääneen: - Onpa oleva mielenkiintoista nähdä. . .
Mutta hän oli jo menossa poispäin eikä ällistynyt Casey käsittänyt mitään. Lähdin pelisaleihin. Olin silloin tällöin kiinnittänyt huomiota pieneen, laihaan ja kurjan näköiseen mieheen, joka tosin oli moitteettomasti pukeutunut ja sivistynyt, mutta pelasi päättömästi ja hermostuneesti. Jälleen hän oli läsnä ja pysähdyin hetkeksi katselemaan häntä.
Ällistyin aika tavalla havaitessani, että pelin valvoja, croupier, auttoi häntä, taitavasti ja huomaamatta, mutta selvastikin auttoi. Hivuttauduin hitaasti croupierin taakse pitäen heitä kumpaakin silmällä varmistuakseni huomioni oikeudesta. Luulin säikähdyttäväni croupieria kuiskatessani hetken kuluttua hänen korvaansa: - Tuttavanneko? Nyökäytin pienen miehen suuntaan. Mutta croupier vastasi aivan rauhallisesti.
Ei, mr Farrell.
- Yritättekö ehkä pelata omaan pussiin?
- Käsky mr Farrell.
Olin tulistua. - Ei ainakaan minun käskyni.
Croupier viittasi päällään ylöspäin, salaikkunaa kohti, joka johti tarkkailuhuoneeseen. Siis Mundsonin käsky! Olin sekä hämmästynyt että järkyttynyt, sillä minulla ei ollut aavistustakaan Ballinin suhteesta tuohon omituiseen herrasmieheen. Päätin heti ottaa selvän asiasta.
Tapasin Ballinin toisessa salissa, yksinään. Riensin hänen luokseen ja kysyin suoraan, mutta hän vältti vastaamasta. Tunsin vanhan varman pilkahduksen hänen silmäkulmassaan, kun hän sanoi: - Luotan sinuun täydellisesti, Johnny. Voit kysyä mitä haluat.
- Minähän juuri kysyin sinulta, murahdin. Ballin vaihtoi puheenaihetta. - Minun oli jätettävä Gilda lähtiessäni etsimään sinua, hän sanoi, - mutta Gilda on liian kaunis jätettäväksi yksin.
Olimme ehtineet pöydän luokse, jonka Ballin oli varannut meille. Se oli valmiiksi katettu illallista varten ja siaitsi pienessä puolikuun muotoisessa aitiossa, jonkalaiset reunustivat tanssilattiaa. Gilda odotti pöydässä. Hänellä oli yllään silkkikankainen puku, jonka syvää kaulauurretta koristi vain leveä reunanauha. Puku oli miltei askeettisen suoraviivainen ja yksinkertainen, mutta juuri sellaisena se oli omiaan tehostamaan Gildan kauneutta. Ja hän oli kaunis, totta vie! Ellen olisi tiennyt,miten kylmä ja häikäilemätön hän on.... Mutta nyt hänen kauneutensa vaikutti minuun vain kuten kovan ja ihmeellisen timantin, jonka särmiä on syytä varoa. Istuuduimme, Mundson hänen oikealle, minä hänen vasemmalle puolelleen. Ballin huudahti hänen puoleensa.
- Löysin hänet, Gilda. Hyvin vaikeasti tavoitettava tämä meidän Johnnymme.
Gilda katsoi minuun silmiä räpäyttämättä ja hän tuntui nauttivan tilanteesta. - Iltaa mr Farrell, olette ihastuttavan näköinen!
Hänen julkeutensa sai minut mykäksi. Ballin tuijotti meihin kumpaankin, nykäisi sitten minua ja sanoi: Etkö pysty vastaamaan kohteliaisuuteen, Johnny?
- Olette ihastuttavan näköinen, vastasin tylsästi.
- Kiitoksia, Gilda kehräsi. - En rakasta mitään niin paljonkuin tuollaista välitöntä, suoraan sydämestä tulevaa kohteliaisuutta. - Koska olette noin ystävällinen, Gilda jatkoi kehräämistään, - niin näytän teille, mitä mieheni antoi minulle kotiintuliaisiksi. Eikö se olekin sievä? Hän nosti kätensä ja näytti timattikoristeista kultarannerengasta. Hänen ilmeensä oli selvä: olisitko sinä pystynyt antamaan minulle tällaista? En ehtinyt vastata mitään, sillä Ballin huudahti: - Viisikymmentätuhatta pesoa ja hän sanoo, eikö se ole sievä! Eikö hän ole mainio? Juokaamme meidän kolmen onneksi.
Hätkähdin, sillä muistin, miten Ballin ja minä olimme ennen hänen matkalle lähtöään myöskin juoneet onneksemme, mutta kolmantena oli silloin ollut toinen kuin Gilda. Ballin huomasi hajamielisyyteni ja tuijotti minuun kysyvästi.
Minun oli selitettävä hämminkini. - Vain vähän aikaa sitten joimme myöskin meidän kolmen onneksi, mutisin.
Gildan kiinnostus heräsi. - Kuka oli kolmantena? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?
Mundson naurahti. - Tuskinpa, rakkaani. Se oli vain eräs ystäväni.
-Mies vaiko nainen? Gilda uteli.
- Mundson huudahti. - Sepä mielenkiintoinen kysymys. Mitä arvelet, Johnny?
- Nainen, vastasin ivallisesti.
- Mistä päättelet noin? Ballin ihmetteli.
-Koska se suoraan silmien edessä saattaa muuttua luonteeltaan aivan toiseksi kuin miltä se ensin on näyttänyt.
Ballin vilkaisi minuun. Hänen pilkallinen katseensa muuttui tutkivaksi, ihmetteleväksi. Jälleen pelkäsin paljastaneeni itseni, olleeni liian kiihkeä, osoittaneeni liian selvästi vihani Gildaa kohtaan. Ballinin ilmeiden vaihtelussa oli jotain pidättyvää, avautumatonta, joka teki mahdottomaksi tietää, mitä hän ajatteli.
-Sinullapa ei ole suurtakaan uskoa naisten luotettavuuteen, hän mutisi. Sitten hän kääntyi Gildan puoleen: - Kukahan mahtoikaan olla nainen, joka syöksi Johnymme tuollaiseen jamaan - mitä arvelet, Gilda?
Sillä hetkellä minun oli ihailtava Gildan kylmäverisyyttä. Hän vastasi Ballinin katseeseen tyynesti, huulten vain heikosti kaartuessa ivalliseen hymyyn: -Vihatkaamme häntä, Gilda ehdotti. - Vihatkaamme, eikö niin, Ballin?