| Ballin torui minua lapsellisen moittivasti.
Hän ei näyttänyt lainkaan käsittävän mistä
nyt tosiasiassa oli kysymys. - Ei morsianta onnitella, Johnny, vaan sulhasta.
Käännyin hänen puoleensa ja hymähdin. - Todella. Entä mitä pitäisi sanoa morsiammelle ? - Hänelle pitää toivottaa onnea. Gildan ääni kehräsi jälleen tasaisena, kiusottelevan tasaisena vierelläni. - Mieheni kertoi, että uskotte lujasti onneen. Ballin sanoi: - Olemme oman onnemme seppiä, Johnny ja minä. - Minunkin on yritettävä sitä, Gilda tuumasi. Hänen päänsä kallistui hieman sivulle, pitkä aaltoileva tukka heilahti. Pitikö hän meitä kumpaakin pilkkanaan ? - Yritän sitä heti. Ballin, kutsu mr Farrell illalliselle kanssamme tänä iltana. - Se on käsky, Ballin sanoi. Älytöntä ajattelin. Ballin käyttäytyi kuin houkka ja koulupoika. Mutta minun oli nyt tosiaan oltava varuillani. Tämä kaikki oli paitsi äärimmäisen järkyttävää, myöskin erittäin vaarallista. Gildasta ei koskaan voinut olla varma. Hän saattoi keksiä mitä tahansa. Ja varmasti koko hänen avioliittonsa Ballinin kanssa tähtäsi johonkin, jota en vielä käsittänyt. Minun täytyi tarkoin hillitä itseäni. Ballin ei ollut mies, jonka kanssa sopi leikitellä, ei Gildan eikä minun. Hän ei saanut huomata, että meidän välillämme on ollut - jotakin -. Olinhan sanonut, että olin syntynyt sinä iltana, jolloin hän pelasti henkeni. Se oli totta, eikä Gilda merkinnyt mitään elämässäni, ei mitään. Ja jos Gildan röyhkeys saikin minut toivomaan, että voisin antaa hänelle kunnollisen selkäsaunan, niin sitäkään en saanut näyttää. Tätä ilveilyä täytyi jatkaa juuri samalla tavoin kuin se oli alkanutkin. Oli hauska tavta, mr Farrell, Gilda sanoi jäähyväisiksi. - Hänen nimensä on Johnny, Ballin kehoitti. - Johnny on niin vaikea nimi muistaa, Gilda vastasi pisteliäästi. - Ja niin helppo unohtaa. Sen minä toki tiesin sanomattakin. Mutta minä vain kumarsin kohteliaasti ja lähdin portaita alas Ballinin seuraamana. Ballin vaikutti miettiväiseltä. Hän oli siis kuitenkin huomannut jotakin. - Hän sanoi: - Jostakin syystä hän ei pidä sinusta. Olin hieman jännittynyt kysyessäni: - Miksi niin luulet ? - Tunnen vaimoni, hän sanoi. Olin hymähtää ääneen. - Milloin tutustuit häneen ? - Toisena matkapäivänäni. - Milloin menitte naimisiin ? - Sitä seuraavana päivänä. Tiedäthän, jos haluan jotakin. . . . - . . . niin ostat sen nopeasti ! sanoin ja pelkäsin kiihkeyteni paljastaneen itseni. Peittääkseni hämminkini jatkoin kireesti: - Tiedätkö hänestä ylipäätänsä yhtään mitään ? Ballin puraisi huultaan. Huomasin miten hänen kasvoilleen levisi vakava sävy, nyt hän jälleen alkoi muistuttaa entistä Mundsonia. - Omituinen yhteensattuma, hän mutisi. - Gilda sanoi minulle, että hän oli syntynyt samana yönä, jolloin tapasi minut. Niin olemme kaikki kolme ilman menneisyyttä - vain tulevaisuus on edessämme. Eikö se ole mielenkiintoista ? - Minusta se on hurmaavaa, huudahdin ja Ballin hätkähti. - Mikä sinua vaivaa ? Hän kysyi terävästi. - Kuvittelin meidän sopineen siitä, etteivät naiset ja uhkapeli sovi yhteen. Vaimoani ei pidä sioittaa luokkaan >naiset<, Johnny ! Hänen äänensä oli terävöitynyt ja pelkäsin menneeni liian pitkälle. Koetin peräytyä hyvässä järjestyksessä: - Ehkäpä olen erehtynyt. - Erehdyit. Älä tee sitä erehdystä uudestaan. Kaivoin taskustani Ballinin huvilan avaimen ja ojensin sen hänelle. Hän katsahti minuun ihmeissään, ja siitä ymmärsin, ettei hän sittenkään ollut huomannut mitään. - Mitä se on ? hän kysyi. - Tahdikkuutta, vastasin. Sitten lähdin. Mutta jotakin minusta jäi jälkeeni, tuonne huvilaan, jonne Gilda niin yllättäen oli saapunut. Jokainen askeleeni poispäin oli vaikea. Olin kuin kuumeessa, käsittämättä itse muuta kuin katkeran vihani Gildaa ja hänen häikäilemättömyyttään kohtaan. Mikä minua pelotti, oli se, ettei minun ainoastaan tehnyt mieli rynnätä takaisin antamaan Gildalle kunnon selkäsaunaa, vaan tunsin miltei voittamatonta halua lyödä myöskin Ballinia. Olisin tahtonut olla siellä, näkemässä heidät yhdessä, kuulemassa heidän puhettaan. Olisin tahtonut tietää. . . . |